Lakkitehtaan uusi elämä miellyttää Panttilassa

Annina Lönnberg

Kun astuu Kurikan Lakkitehtaan sisäpihalle, voi silmät sulkiessaan helposti kuvitella verkkokalvoilleen kuvan, jossa tehtaan työntekijät kulkevat lähes jonossa työpaikkaansa aamuvarhain, joka puolella on hyörinää ja touhua. Läheltä tulevat sotkevat työvuoroonsa polkupyörällä, osa sammuttaa autonsa parkkipaikalle ja osa tulee tehtaan viikkoasuntolasta töihin. Töihinsä kiiruhtavat ihmiset jakaantuvat käsinetehdasrakennukseen, toiset lakkitehtaan puolelle, jonkun työpaikka on konttorissa ja varastoonkin saapuu väkeä. Panttilalainen Eino Pääkkönen oli aikoinaan myös yksi heistä.

– Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1961 tulin kysymään töitä, rippitodistuksen, kansakoulutodistuksen ja aliupseeritodistuksen kanssa armeijan jälkeen. Olin pyrkinyt poliisiksi, mutta en päässyt. Rajavartijaksi olisin lähtenyt, jos en olisi päässyt lakkitehtaalle. Olen tyytyväinen, että pääsin, sillä tämä oli aina työpaikka, jossa kaikkia työntekijöitä arvostettiin ja pidettiin tasa-vertaisina, Eino Pääkkönen muistelee.

Myös Einon vaimo Kirsti oli samaisessa tehtaassa työssä.

– Ensin oli leikkaamossa, kunnes pääsin konttoriin äitiyslomasijaiseksi, sen jälkeen olin lasten kanssa kotona ja Lähteenmäen kaupan konttorissa, mutta lakkitehtaalle palasin vuonna 1967 ja olin kymmenen vuotta, Kirsti Pääkkönen muistelee.

Pääkkösen pariskunnan työpisteet sijaisivat pääasiassa lakkitehtaan tuoreimmassa tehdasrakennuksessa, joka oli arkkitehti Aarne Ervin ensimmäisiä töitään oman suunnittelutoimistonsa puitteissa.

Funkkisrakennuksesta tehtiin lakkeja ja vanhemmassa, vuonna 1924 valmistuneessa tehtaassa pääasiassa käsineitä. Tontin ensimmäinen tehdasrakennus oli hirsinen pohjalaistalon näköinen rakennus, jossa toimi myöhemmin myös ruokala sekä asuntola.

– Lakkitehdas säteili elämää ympärilleen, sillä tehtaan vanhoille maille rakensivat työntekijät tupiaan. Kylässä oli neljä kauppaakin, mutta ruokatunnin aikana tai työpäivän jälkeen niihin ei oikein kannattanut mennä, kun työtekijät kansoittivat ne, Pääkköset muistelevat hymyillen.

He rakensivat kotinsa hieman eri suunnalle, ministerismies Antilan naapuriin, ja 1960-luvulta lähtien siinä on ollut hyvä asua. Kumpikin on muuttanut Panttilaan työpaikan takia, Eino Kauhajoelta ja Kirsti Polvenkylästä Kurikasta.

Panttila on aikoinaan ollut suuri teollisuuskeskittymä Kurikassa, sen erikoisuutena on ollut se, että suurin osa työpaikoista oli naisvaltaisia. Kylän nimi jouduttiin vaihtamaan jo 1900-luvun alkupuolella Koivistonkylästä Panttilaksi, kun Tampereella oli samanniminen rautatiepysäkki. Radan varrella ei sopinut olla useampaa samannimistä, siitä syystä Koivistonkylästä tuli Panttila ja junat pysähtyivät Panttilan seisakkeella.

Vain muutaman kilometri päässä Kurikan keskustasta sijaiseva kylä on edelleen vireä, vaikka suuren harmituksen aiheutti päätös lopettaa kylän koulu.

– Kyllä on vaikea saada lapsiperheitä muuttamaan tai rakentamaan tänne, kun koulu on kaukana ja lapset joutuvat kulkemaan koulukyydeillä, toteaa koko ikänsä Panttilassa asunut Teppo Panttila.

Myös Eino Pääkkönen on tuohtunut koulun lakkautuksesta ja ennen muuta rakennuksen purkamisesta.

– Olisihan rakennuksen voinut jättää vaikkapa kyläläisten käyttöön. Hyväkuntoinen rakennuskin vielä, tai näin olen käsittänyt, sillä kukaan ei loppujen lopuksi kaupungilta selvittänyt meille kyläläisille, mikä vika talossa oli, Pääkkönen toteaa Panttilan nyökytellessä vieressä.

– On tullut sellainen olo, että keskustassa meidät on unohdettu oman onnen nojaan, eikä kylän kehittymistä juurikaan edistetä. Yhtenä esimerkkinä on se, että tontit on kylässä kaavoitettu kovilla vaatimuksilla; pitäisi rakentaa määrätyn näköinen rakennus ja lisäksi yritystoiminnan mahdollistavaa rakennuskantaa. Kuka tällaiselle tontille haluaa, Teppo Panttila kysyy ponnekkaasti.

Toisaalta kyläläiset kokevat vahvaa yhteisöllisyyttä ja ovat erittäin ylpeitä alueensa historiasta sekä katsovat tulevaisuuteen hymyillen, varsinkin nyt, kun keskeisellä paikalla sijainneen lakkitehtaan alueelle on tullut uutta elämää.

Uudehkot panttilalaiset Päivi Hakkarainen ja Juha Ollila asuvat lakkitehtaan alueella omakotitalossa ja pyörittävät uusimmassa tehdasrakennuksessa juhlatilaa, panimoa ja ravintolaa. Menneiden aikojen muistoksi rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen on koottu museokokoelma, joka täydentyy sitä mukaa, kun aarteita löytyy.

– Rehellisesti sanoen tilojen tutkiminen on ollut suhteellisen työlästä puuhaa. Suurin osa vanhoista tavaroista on hautautunut monenmoisen ryönän ja pulunpaskan alle. Hieno niitä on löytää, mutta suhteellisen likaista hommaa se on ollut, Päivi Hakkarainen toteaa.

Ehdottomasti upein esine, jonka hän on löytänyt on metallinen lakkiteline.

– Luulin, etten sellaista täältä löydä, mutta kuinkas kävikään, järkyttävän ryönän alta sellainen lopulta paljastui. Aina, kun löydän jotain erikoista, kerron niistä sosiaalisessa mediassa. Olemme saaneet paljon lahjoituksiakin, mikä on upeaa. Ostaessamme tätä kokonaisuutta meillä oli pieni aavistus siitä, millaisia tarinoita tämä kätkee sisälleen, mutta näin muutaman vuoden elämisen jälkeen voisi sanoa, että eihän meillä ollut mitään tietoa, mitä kaikkea lakkitehtaassa on ollut, ja mitä tapahtunut ja kuinka suuri vaikutus sillä on ollut kylän ja varmasti myös koko Kurikan tulevaisuudelle.

Samanlaisia tarinoita tehdasalueella kuullaan jälleen lokakuussa, kun lakkitehtaan vanhoja työntekijöitä kokoontuu jälleen nykyisten yrittäjien kutsumana tapamaan ja muistelemaan menneitä.

– Tilaisuuksia on järjestetty jo kaksi aiemmin, ja niistä saa hienosti tietoja ja tarinoita tehdasalueen kukoistusajasta. Haluamme säilyttää niitä ja kertoa eteenpäin, ennen kuin on liian myöhäistä, Hakkarainen toteaa ja esittelee vitriinissä olevia turkislakkeja, jotka on saatu lahjoituksena museo-osastolle.

Esineiden tarinat ovat herkullisia otteita menneestä ja tarinat kestävät aikaa yhtä hyvin kuin esineet itse.

– Lakkitehtaan tuotteet on aikoinaan tehty kestämään ja suurin osa museo-osastollakin olevista tavaroista on edelleen täysin priimaa, vaikka niillä olisi yli 50 vuotta ikää.