KOLUMNI:

Saisiko läsnäoloa digimaailman sijaan

Kotini lähistöllä näkyy ja kuuluu ilahduttavasti lapsia. Samalla kadulla asuu perhe, jolla on kolme poikaa, vanhin on aloittanut jo koulun. Heistä seuraavassa talossa asuva nuoripari sai juuri toisen lapsen ja seuraavalla kadulla tapahtui sama, toinen poika syntyi kesällä. Viereisellä kadulla on muutama ala-astelainen ja seuraavalla kadulla päiväkotilaisia.

Ihaillen seuraan varsinkin kotikadun lapsiperheen toimia. Vanhemmat viettävät poikiensa kanssa paljon aikaa ulkona. Pojat leikkivät keskenään ja välillä lähistön muiden lasten kanssa pihassa ja leikit levittyvät myös kadulle. Kyseessä on pussikatu, joten läpiliikennettä ei onneksi ole.

Kertaakaan en ole nähnyt isän tai äidin kädessä puhelinta. Isä saattaa leikata nurmikkoa tai ronklata perheen autoja samalla, kun pitää silmällä poikiaan. Koskaan kumpikaan ei ole kaukana pojista. Ilman jatkuvaa kännykän tuijottamista he tuntuvat olevan myös henkisesti läsnä. Lapset saavat heihin näkökontaktin tarvitessaan.

Naapurikadulla asuu nyt jo kolmannelle luokalle menevät naapurukset, tyttö ja poika. Heidän elämäänsä olen saanut seurata muutaman vuoden. Myös he leikkivät ja puuhastelevat paljon pihalla, kaikkina vuodenaikoina. Oli lunta tai hellettä, he keksivät jotakin hauskaa tekemistä pojan kodin tontilla, joka on suurempi kuin tytön kodin. He aina tervehtivät ja mielellään kertovat kuulumisiaan. Se ilahduttaa.

Lähistöllä on muitakin lapsia, joita ennen näki pihalla. Ei enää juuri näe. He saivat kännykät.

Olin taannoin hotellissa Vaasassa. Aamiaisella viereisessä pöydässä oli isä kahden lapsensa kanssa. Lapsilla olisi ollut paljon kysyttävää, kerrottavaa ja näytettävää aamiaisestaan ja muustakin, mutta isä ei reagoinut. Hänen huomionsa oli, arvaatte varmaan, kännykässä. Näytti selaavan somesivustoja. Lapset hiljenivät pettyneinä, kun eivät saaneet isäänsä minkäänlaista kontaktia. Ruokahalukin näytti kadonneen. Voi, että harmitti lasten puolesta. Olisipa isä elänyt reaalimaailmassa ja jutellut lastensa kanssa digimaailman sijaan.

Varsinkin lapset ja eläimet tietävät milloin toinen on oikeasti läsnä ja milloin on vain olevinaan.

Eräs ikäihminen valitti hiljattain, että jotkut kylään tulevat vieraat selaavat kahvipöydässäkin vain kännykkäänsä. Se tuntuu hänestä ikävältä. Miksi edes tulla kylään, jos huomio on vain puhelimessa?

Oikeat kohtaamiset tarvitsevat läsnäoloa. Mitäs, jos laitetaan puhelimet pois, kun ulkoilutetaan koiraa, vietetään aikaa lasten kanssa tai vieraillaan jonkun luona.

Aito läsnäolo tuo iloa kaikille osapuolille.

Leena Kurikka

Kurikka-lehden toimittaja