PÄÄKIRJOITUS:

Rikas, rakas, köyhä...

Tämän päivän lehdessä eteläpohjalaiset terveyskeskuslääkärit ovat nyt astuneet julkisuuteen ja yhdestä suusta ottavat kantaa hyvinvointialueen palveluiden karsimiseen ja säästöihin.

Viime viikolla kurikkalaisille tuttu lääkäri Juuso Kaiharju kirjoitti oman mielipidekirjoituksensa, jonka pidempi versio lähdeviitteineen julkaistiin myös nettisivujemme Mielipide-osiossa. Nyt sitten terveyskeskuslääkärit yhtenä rintamana ovat liikkeellä.

Kannanottoa lukiessa on helppo olla samaa mieltä. Ammattilaiset tietävät, mistä kirjoittavat, osaavat punnita vaihtoehtoja ja arvioida syitä ja seurauksia. Hyvinvointialueen ongelmat ja rahapula eivät taida olla vain ihan helposti korjattavia ongelmia. Ja ongelmien juuretkin ovat aika syvällä.

Jo 1980-luvulla yhteiskuntaopin oppikirjoissa oli väestöpyramidi, joka näytti 2000-luvulle vanhusväestön suurta kasvua ja pieneviä ikäluokkia. Tuolloin jo opetettiin, että tulevaisuudessa huoltosuhde huononee ja ikääntymisen myötä sairastaminen lisääntyy. Tarvitaan enemmän veronmaksajia huolehtimaan ikääntyvästä väestöstä. Näin meille opetettiin silloin.

Ja miten on käynyt. Vääjäämätön on tapahtunut. Syntyvyys on laskenut historiallisen alhaiselle tasolle, sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat nyt 70–80 vuoden ikäisiä ja kaipaavat hoitoa ja hoivaa. Tilanne ei ole tapahtunut yhtäkkiä tai tullut eteen yllättäen. 2000-luvun alussa asiaan alettiin kiinnittää huomiota enemmän.

Meneillään oli kuntaliitosbuumi ja Paras-laki vuonna 2007 synnytti meillekin JIK-peruspalveluliikelaitoskuntayhtymän vuonna 2009. Haettiin leveämpiä hartioita kasvavan palvelutarpeen edessä.

Sote-uudistus oli pian kaikkien huulilla. Uudistuksen taustalla olivat väestön nopea ikääntyminen, julkisen talouden kestävyysvaje, palveluiden epätasainen saatavuus eri kunnissa sekä tarve yhdistää sirpaloituneet sosiaali- ja terveyspalvelut. Ensin uudistusta valmisteltiin eri nimillä ja malleilla monien hallitusten aikana. Samaan nippuun nivottiin soten kanssa myös maakuntauudistus ja sen piti tulla voimaan 2019. Toisin kävi. Vasta neljä vuotta myöhemmin käynnistyi nykyisten hyvinvointialueiden toiminta ja sillä tiellä ollaan.

Rahoitus oli kiperä kysymys alusta lähtien ja hyvinvointialueiden verotusoikeudesta keskusteltiin. Rahoitus jäi valtion hyppysiin ja hyvinvointialueet ovat olleet rahapulassa käytännössä alusta saakka. Rahantarve kasvaa koko ajan, mutta rahantulo niukkenee samaa tahtia. Ensin pistettiin vuodeosastoja kiinni, nyt ovat terveyskeskukset tulilinjalla. Palveluita karsitaan vähäväkisimmästä päästä – lapset, nuoret ja vanhukset.

Hyvä, että lääkärit ovat nyt nousseet barrikadeille ainakin kirjallisesti. Toivottavasti heitä myös kuunnellaan. Ja Helsingin päässäkin ymmärretään, että kehäkolmosen takana on vielä elämää.

Samaan aikaan, kun Yhdysvalloissa puhutaan terveyspalveluiden saatavuuden parantamisesta ja pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa ihannoidaan, Suomessa mietitään, mikä palvelu on turhaa, turhempaa ja kaikkein turhinta. Pitääkö meidän mennä Yhdysvaltojen malliin ensin ja sitten todeta, että kyllä meillä olikin hyvä malli aiemmin – miksei siitä pidetä huolta?

Moni talousasiantuntija sanoo, että Suomen taloudellinen tilanne ja velkaantuminen eivät ole tosiasiassa niin pahoja asioita, kuin meille koko ajan kerrotaan. Valtio ei häviä kartalta tai menne konkurssiin, kuten yritys. Elämme monella mittarilla paljon rikkaampaa aikaa kuin ikinä sotien jälkeen. Mikä on kun rahat ei riitä? –KR