Nuorena kaatunut Vilho yhdistää ja muistuttaa yhä jälkipolvia menneistä

Katja Rantatulkkila

Vilho Vainionpää katosi jatkosodassa rintamalla Leitimojärvellä Talissa. Virallisen tulkinnan mukaan 20-vuotias Vilho katosi juhannuksen alla 19. kesäkuuta 1944, mutta Vilhon pikkuveljen tyttärenpoika Mikael Mäenpää sanoo, että Vilho oli vielä kesäkuun lopulla mukana taisteluissa. Vilhon jääkäripataljoona on liikkunut Leitimojärvellä 23.–29. kesäkuuta.

– Vilhon löytyminen ja siitä seuranneet tapahtumat on ollut kuin herkkupala, tutkijana Vaasan yliopistossa työskentelevä Mäenpää sanoo.

– Ja onhan tässä saanut omaankin historiaan uutta kontaktipintaa.

Kurikasta lähtöisin oleva Mäenpää ja hänen Helsingissä asuvat serkkunsa Sami Vainionpää ja Noora Vainionpää ovat ainoat, lähimmät Vilhon sukulaiset. Vilho haudattiin sankarihautaan kotipitäjänsä multiin 9. marraskuuta. Sami Vainionpää toimi arkun kantajana.

– Hautajaiset olivat kyllä hieno kunnianosoitus Vilholle ja erittäin kaunis tilaisuus. Ensin mietimme, että haudataanko Vilho hiljaisesti, mutta Suomen valtio, reserviläiset ja seurakunta olivat hienosti mukana järjestelyissä. Onneksi päädyimme pitämään julkiset hautajaiset, sillä nehän kiinnostivat ihmisiä. Yllätyimme, kuinka moni tuli seuraamaan hautajaisia, Mäenpää toteaa.

Vilhon tarina on ollut vuosikymmeniä pienen usvan peitossa. Serkukset ovat tienneet Vilhon olemassa olosta ja katoamisesta, mutta paljon muistoja hänestä ei ole jälkipolville asti ollut kerrottavaksi.

– On kuitenkin tämä yksi touppi, Mäenpää sanoo ja nostaa vihreää, ajan patinoimaa maitokannua.

Maitokannu on niitä vähiä tavaroita, joita Vilhosta on jäänyt jälkipolville muistoksi.

– Tarina kertoo, että Vilho toi kannun äidilleen Adelmalle. Se on niitä sukukalleuksia, joita varmaan jokaisessa suvussa on säilynyt sukupolvelta toiselle ja ihan tunnesyistä. Tämä maitokannu ei varmaan kovin arvokas ole, mutta sillä on tunnearvoa.

Mäenpää kertoo edesmenneen äitinsä Marjatan kirjoittaneen päiväkirjaan vihreästä toupista.

– Vilho Vainionpää tuli sodasta ensimmäiselle lomalle ja toi äidilleen tämän toupin. Hän oli sanonut: ”Niin kauan, kun tämä touppi on ehjä, niin minäkin olen hengissä.”

Touppiin tuli särö melkein heti ja Vilho katosi Talin taistelussa. Koskaan Vilhon ruumista ei löydetty, eikä kuultu sen jälkeen, vain touppi on muistona.

Vilhon lapsuudenkodissa oli Mäenpään mukaan muitakin lapsia, joista Mäenpään ja hänen serkkujensa isoisä oli Vilhon pikkuveli.

– Vaari oli vain 11-vuotias, kun Vilho katosi. Hänen muistikuvansa olivat lapsen muistikuvia, mutta varmaankin melko vieraaksi Vilho jäi jo ikäeronkin takia, Mäenpää myöntää.

Hänen äitinsä ja Sami ja Noora Vainionpään isä Matti Vainionpää olivat sisaruksia, ja he yrittivät aikanaan selvitellä Vilhon mysteeriä.

– Kummienoni oli kiinnostunut suvun vaiheista. He soittelivat äitini kanssa pitkiä puheluita ja kyllä he Vilhostakin puhuivat.

Vilho löytyi vuonna 2019. Hänen jäänteensä tunnistettiin tuntolevyn ja dna-näytteiden avulla, joita Sami Vainionpää antoi.

– Valitettavasti äitini ja kummienoni ehtivät molemmat kuolla ennen kuin Vilhon löytymisestä saatiin varmuus ja Vilho takaisin kotiin, Mäenpää harmittelee.

Vilho ei ollut varsinaisesti kielletty puheenaihe Vainionpään suvussa, mutta ajan tavan mukaisesti sota-ajan tapahtumista ei juuri puhuttu.

– Kun Ilmari Juutilainen tuli vaarin luo kylään, niin silloin miehet puhuivat keskenään, mutta ei niistä asioista puhuttu meille lapsille.

Mäenpää arvioi Vilhon kohtalon olleen raskas taakka perheelle, etenkin Adelma-äidille.

– Minun äitini oli läheinen Adelman kanssa, Adelma oli sellainen moderni mumma. Luulen, että hän avautui Vilhostakin hänelle, ainakin äiti tiesi Vilhosta paljon asioita. Varmaan oma isänikin tietää jotakin. Kyllä tässä on itselläkin noussut halu tietää, hän tunnustaa.

Kun Mäenpää asettuu nuoren Vilhon saappaisiin, hän ei voi olla ajattelematta omaa 11-vuotiasta poikaansa.

– Toivottavasti enää ei jouduta vastaavaan tilanteeseen, että nuoria poikia pitää lähettää rintamalle.

Vainionpään suvun nuorimmaisetkin olivat mukana Vilhon hautajaisissa.

– Kun kysyin omalta pojalta, että lähteekö mukaan, hän ei vastustellut. Päinvastoin hän on kysellyt kovasti Vilhosta.

Tilaisuuden tärkeys avautui toden teolla, kun väkimäärä kirkkomaalla paljastui. Jotakin osviittaa antoi myös median kiinnostus tapahtumaa kohtaan.

– Koko tämä prosessi on avannut silmiä ja on hämmästyttävää, kuinka vähistä tiedoista saadaan koottua yhden ihmisen tarina 80 vuoden jälkeen. Voi vain miettiä, miltä Vilhon äidistä ja isästä on tuntunut, näin perheellisenä ei pysty käsittämään, miten tuollaisesta selviää.

– Toivon, että meidän jälkipolvetkin muistavat ja tuntevat tervettä kunnioitusta sodan kokeneita ja heidän tekojaan kohtaan. Vilhon kohtalo on toiminut yhdistävänä tekijänä niin meidän serkkujen välillä kuin kurikkalaistenkin, se on hieno ja kunniallinen päätös Vilhon tarinalle.