Ikiaikainen Käräjävuori

Saamme tietoa parin vuosituhannen ajoista kuuntelemalla tai lukemalla tarinoita. Yleensä ne ovat kuvitelmia, mutta jotkut ovat saattaneet säilyä suullisena perintönä. Joka tapauksessa kaikki tarinat ovat osa kansankulttuuria. Luontoon aikojen kuluessa iskeytyneet sanat kuten, puut, mäet, vuoret, joet ynnä muut luonnonpaikat ovat uskottavinta tietoa, mihin hakeva ihminen voi turvautua. Esimerkiksi entisen asukkaan elämään saa kosketuksen ryhtymällä tutkimaan paikallisia nimiä kuten Louvonmäki, Kytörauska, Loukajanvuori ja Haaskamäki. Ne kaikki opastavat meidät näkemään luontoiskulttuurin ihmisen pyydystensä äärellä hankkimassa elantoonsa metsänriistaa.

Sana ”käräjät” on Kurikassa esiintynyt kohteessa Käräjävuori iät ajat, kautta vuosisatojen. Sana ei silti ole synnyttänyt tavanomaista änkkäämistä ehkä siksikin, että se seisoo alkuperäisellä syntypakallaan. Se on näet kiinnittynyt Kurikankylässä seisovaan vuoreen, josta on louhittu vuosisatojen aikana kiveä rakennuksiin ja muistomerkkeihin. Kertookahan se sitten siitä, että se on hankittu käräjöimällä omistajalleen. Ei kerro.

Sana esiintyi pari vuosituhatta sitten, kenties varhemminkin Suomessa siellä täällä. Siitä kertoo ylivertainen Iso tietosanakirja, johon Wikipediakin viittaa. Ei ole tietoa siitä, ketkä käräjillä istuivat ja mitä asioita käsiteltiin. Esitän olettamuksena, en tarinana, että kokoontujina käräjillä olivat ainakin yli kaksi vuosituhatta sitten suurehkoja eräalueita itselleen varanneet etelän ihmiset.

He käsittelivät raja- ja muita elämisen asioita, mutta eivät varsinaisesti aina käräjöineet. Emme voi jättää huomiotta sitäkään metsästäjä- ja kalastajajoukkoa, joka nousi omille vuosittaisille eräsijoilleen hankkimaan itselleen elantoa. Ruotsin otettua Suomessa vallan itselleen käräjät muuttuivat viralliseksi laitokseksi. Silloin alettiin puhua käräjätuvista, eli kansankielellä ”kilistuvista”, joissa riita-asiat otettiin käsiteltäviksi kelloa kilistelemällä.

Käräjävuoren tuntumassa näyttää olleen ainakin muutamia tilapäisen tai pysyvän asuinsijan rakentaneita eräalueiden nauttijoita. Maastoon jääneiden jälkien ja muiden tiedonmurujen mukaan ainakin Ikaalisten seudun Jylli ja Ikari jättivät tänne nimensä ja Pukara Koskenkorvalle. Jalasjoki laski vetensä Kyronjokeen Jyllinkosken alauoksulla. Sitä ennen siihen oli liittynyt Pitkämönluoma. Sen ja Jalasjoen yhtymäkohdan yläpuolella on kartoissa Ryönänaution paikka.

Sen soveltuvuutta uudisviljelykseen tutkittiin 1600-luvulla, mutta sitä ei todettu siihen kelvolliseksi. Se todettiin alueen jälkien nojalla entiseksi asumapaikaksi mutta se oli Lusan ja Kurikankylän puristuksessa liian ahdas. Tunnetuimmat ja myös virallisesti vahvistetut nautinta-alueet olivat Nenättömänljärvi luomineen sekä Kurikan Mietaankylän ja Teuvan välinen karttoihinkin päässyt Viatinmaa.

Oletettuun Ikarinalueen nautintapaikkaan sopinee liittää Kurikan ja Jalasjärven kunnallislehteen 22.3.1934 kirjoitettu tarina, joka saattaa sisältää kaikuja ikivanhoilta ajoilta. Se kuuluu:”Oli kerran jättiläinen, jonka asuma-alueena oli erämaa, jonka ääret ulottuivat pohjoisessa Santavuoreen, etelässä Pitkäkoskeen ja Jylliin, lännessä Kyrönjokeen ja idässä Loukajanvuoreen. Hänen nimensä oli Palakusjalaka (so.” pölkkyjalka) ja hän eli siihen aikaan kun Pohjolan kansa vielä eleli omien pakanallisten jumaliensa turvassa.

Palakusjalaka eleli tosin Ikarinkorvessa aivan yksinäisenä, sillä hänen heimolaisensa olivat kuolleet sukupuuttoon, ja ihmisasukkaita ei vielä ollut asettunut sille alueelle, josta Pohjankyrönjoki veti liiat vedet mereen. Palakusjalakaa ei vaivannut tilan puute, mutta hän oli tottunut asumaan Ikarinkorvessaan, eikä loitonnut koskaan yllä mainittujen rajojen ulkopuolelle.”

Erään 1000-luvulta löydetyn merkinnän mukaan hollantilaiset pyöreäpohjaiset purjelaivat, ns. koggit, nousivat tuolloin Vähänkyrön Merikaartoon käymään kauppaa Pohjanmaan metsästäjien ja kalastajien kanssa ostaen nahkoja, kuivattuja kaloja ja lihaa. Erityisen haluttuja olivat majavan nahkat. Tavara rahdattiin Italiaan saakka. Siellä varsinkin miehet odottivat hartaasti majavasta saatava eritettä, haustaa, joka paransi heidän kykyään.

Tähän kaupankäyntiin liittyivät myös sakenevat Varsinais-Suomen ja Hämeen suunnalta kesin talvin eräalueilleen nousseet isännät. Luontoistalous oli heidänkin elinkeinonsa. Kaikki joutuivat sitten kohtaamaan suuren muutoksen elantonsa hankkimisessa. Kauppa hollantilaisten kanssa päättyi 1300- luvun alkupuolella maan nousun Kyrönjoessa estettyä laivojen kulun.

Kuitenkin samaan aikaan alkoivat maanviljelys ja karjanhoito kehittyä elinkeinona. Kyrönjoen rantoja ryhdyttiin valtaamaan talo talon jälkeen asutusvirran saapuessa esimerkiksi Kurikan Miedonkylään 1500-lukuun mennessä.

Asutuksen taajentuminen kertoo siitä, että alkuperäistä käräjähallintoa tarvittiin vielä entistä enemmän ennen kilistupien saapumista paikalle. Uusi elinkeino toi mukanaan mm. aitasyynit ja oltermannihallinnon, joten yhteisöllisyys asumisessa tiukkeni. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa pani eräpaikkojen pysyvät halijat verolle 1500-luvulla. Jos joku ei suostunut maksamaan, hän joutui luopumaan alueestaan, joka luovutettiin asutukselle. Tämä lisäsi erityisesti savolaisten halua päästä maakunnan järvialueelle.

Osmo Rinta-Tassi

filosofian tohtori