TEATTERIARVIO:

Onnen maa on nappi valinta

Ensi-ilta on vähän kuin työhaastattelu. Ilmassa on sen verran jännitystä, ettei se aina anna täyttä kuvaa osaamisesta. Voi ollakin epäreilua tekijöitä kohtaan, että teatteriarviot tehdään yleensä ensi-illasta. Olisi kaikille mukavampaa ja ehkä rehellisempääkin antaa arvio, kun näytöksiä on jo muutamia alla ja homma soljuu ilman ylimääräistä painetta onnistumisesta. Ensi-iltaan ladataan niin paljon, että rentous voi kärsiä ja se valitettavasti näkyy joskus myös katsojalle.

Jurvan teatteri oli valmistanut Eija-Irmeli Lahden ohjauksessa Markku Pölösen Onnen maan 30-vuotisjuhlanäytökseksi. Viime lauantaina ensi-illassa Lahti marssitti kaikkiaan 18 näyttelijää estradille ja niin tasapuolisesti, ettei se pieninkään rooli jäänyt huomiotta. Näytelmän puitteet ohjauksesta, puvustukseen ja lavastukseen olivat kohdallaan. Lavalla oli vain se, mitä siellä tarvitaan, ei mitään ylimääräistä sälää. Se antoi tilaa näyttelijöiden tulkinnalle. Kaiken kruunasi livemusiikki, jota jurvalainen nelikko esitti laulujen taustalla. Musiikki nousikin näytelmässä lähes ykkösrooliin, kun Tenhoa näytellyt Antti Syrjälä antoi tangon tulla.

Onnen maan pääroolissa ovat veljekset Aarne ja Tenho, josta jälkimmäinen on ikään kuin tuhlaajapoikana palannut kotiin. Ari Elomaa maanläheisenä Aarnena on hieman yksinkertainen ja sympaattinen. Myös Tenhoa näyttelevä Antti Syrjälä ”maalattuine” hiuksineen on lähellä maailmanvalloittajaveljen olemusta – ehkä vähän enemmän lipevyyttä rohkeasti, niin Tenho menee täydestä. Mutta se Syrjälän lauluääni. Kun Tenho päästi ensisävelet ilmoille, tunne täytti koko salin. Meni ihan tangokuninkaallisesta!

Aarnen vaimoa Terttua näytellyt Tiina Latva-Krekola ja äitiä näytellyt Sirpa Kinnari olivat niin maahenkisiä naisia kuin 60-luvun Suomessa maatalon emännät vain saattoivat olla. Jotakin niskavuorelaista jämäkkyyttäkin sieltä löytyi.

Vanhan isännän roolissa Erkki Terhovaara oli saanut ”helpohkon” roolin – maata vain sängyssä ja kommentoida maailman menoa makuultaan. Tosiasiassa ei ole helppoa olla asemissa piilossa, mutta kaiken aikaa esillä, odottamassa, että saa nasauttaa sanottavansa juuri niin kuin se kuuluu tehdä.

Heilasteltavat nuoret naiset eli Sara Kiskolan esittämä tarkkailukarjakko Virva ja Veera Hautamäen esittämä Tenhon lapsuudenystävä Laura olivat juuri sopivan nenäkkäitä ja itsellisiä. Olihan 60-luku eräänlaista vapautumisen aikaa, kun naisen kuva ja yhteiskunnallinen asema alkoi muuttua. Pikkunokkela sanailu istui näiden näyttelijöiden pirtaan paremmin kuin hyvin.

Erityismaininnan ansaitsevat lapsinäyttelijät. Tapin rooli oli kaksoismiehitetty ja ensi-illassa vuorossa oli jurvalainen Jare Niemi. Puolet näytöksistä Tapina häärii kurikkalainen Nico Mäki-Korpela, jonka ohjaaja hienosti otti mukaan loppukumarruksiin. Olisi ollut hienoa nähdä Nicon työskentelyä lavalla.

Tapin ystävää Kaisaa näytellyt Iiris Rintamäki näpsäkkä naapurintyttö. Joissakin kohdissa puheen tempoa ja artikulaatiota kannattaa vähän tarkistaa, muuten lapset ihastuttivat jo pelkällä olollaan lavalla.

Koska kyseessä oli suomalainen onnenmaa, mukana oli tietenkin myös lavatanssit tappeluineen. Tangokuninkaana ensi-illassa oli kurikkalainen Kari Viitanen. Roolin kaksoismiehityksen toisesta puolesta vastaa niin ikään kurikkalainen Pauli Koivula, joka hoitelee näytöksistä toisen puolen. Tietäjänaiset olivat myös ajankuvaa ja herättivät muistoja omilta lapsuusajoilta tuttuihin ”kylänämmiin”, joilta ei mikään olennainen mennyt ohi. Riemastuttava kolmikko kerrassaan.

Kaikkiaan Onnen maa oli nappi valinta juhlivalle teatterille. Ohjaaja totesi aiemmin lehdessämme, että haluaa yleisön kokevan näytelmän kautta menneen ajan yhteisöllisyyden ja kylä kasvattaa -mentaliteetin, kun paha maailma oli vielä kaukana. Se ainakin tuli vahvasti koettua, sillä tunnelma oli saatu kudottua 60-luvun henkeen.

Kunhan esityksiä tulee lisää, näytökset notkistuvat vielä enemmän. Ensi-illan jäykkyys ja epävarmuus karisevat varmasti, nimittäin lavalla oli sen verran paljon kokemusta yhdellä kertaa, ettei siitä epäilystä ole.

Kulttuuripäällikkö Kimmo Niemi nosti kiitospuheenvuorossaan esille harrastajateatterin tärkeyden Kurikan kokoiselle kaupungille. Koska kaupunginteatteria ei ole, harrastajat tekevät teatterin. Jurvalaisten omasta teatterista saavat kurikkalaisetkin olla ylpeitä.

Katja Rantatulkkila

Kurikka-lehden toimituspäällikkö,

teatterinharrastaja