Kurikka sai vihdoin oman murresanakirjansa

Kirjasto

Johannes Ujainen

Kööri kurikkalaisia ja kurikkalaistaustaisia rupesi kymmenisen vuotta sitten pohtimaan paikallisia murresanoja. Äkkiä oltiin tilanteessa, missä joku jo tokaisi: ”Kurikas ei koskaa oo nuon sanottu”.

Historiantutkija, dosentti, FT Osmo Rinta-Tassi tunsi piston sydämessään, Kurikan murteesta ei ole omaa kirjaa olemassa, mistään ei voi tarkistaa kuka on oikeassa.

Niin alkoi vuosien mittainen työ kurikkalaisen murresanaston keräämiseksi. Rinta-Tassi oletti, että työssä pääsee helposti vauhtiin, olivathan Samuli Paulaharju ja myöhemmin Antti Rinta-Paavola tehneet mittavan työn murteen ja kulttuuriperinnön keräämiseksi.

– Kummankin kokoelmat oli kuitenkin hajotettu pirin pärin Kotimaisten kielten keskuksen työstämää Suomen murteiden sanakirjaa varten.

Rinta-Tassi laskeskelee, että miljoonien sanojen sekaan sekoittui noin 33 000 Rinta-Paavolan keräämää sanaa ja toinen mokoma Paulaharjun keräämiä sanoja. Hän onnistui saamaan arkistosta tulosteena tallenteet A:sta K:hon.

– Kurikasta saatuihin sanoihin tuli vain merkintä ”Kuri”, mutta ei muuta. Se on mielestäni häpiä.

Vuonna 2014 Rinta-Tassin selvitystyö pääsi jo hyvään vauhtiin. Sanojen keräämisessä ja hyväksymisessä apuna olivat myös naapurikuntien murrekirjat ja paikalliset murretaiturit. Rinta-Tassi joutui myös pohtimaan, mikä tekee murresanasta kurikkalaisen.

– Saako siis sanoa jotain murresanaa kurikkalaiseksi, vaikka sitä ei muka kaikilla kulmakunnilla tunnettaisikaan, pohtii Rinta-Tassi kirjan saatetekstissäkin.

Hän listaa Kurikasta viisi aluetta, jotka ovat rikastuttaneet murretta tuomalla sanoja rajan takaa. Koivistonkylässä yhteys on ollut Ilmajoen eteläisiin kyliin, Viitalankylässä Ilmajoen Nopankylään ja Jurvaan, Polvenkylässä Teuvalle ja Mietaalla Kauhajoen suuntaan. Luopa on taas historiallisesti ja maantieteellisesti ollut vahvassa yhteydessä Jalasjärven suuntaan. Lisäksi Kurikan keskustan alueen kieli on kehittynyt väestön sosiaalisen rakenteen vuoksi eri tavoin.

Vuonna 2018 sanoja oli jo 10 000 kappaletta, joista lopulta aitoja murresanoja noin 7000. Tuolloin Rinta-Tassi ryhtyi pohtimaan myös sitä, missä laajuudessa murresanoja tällä hetkellä osataan. Kurikka-lehden kanssa yhteistyössä toteutettu murrekisa osoitti, ettei jopa toistasataa vuotta vanha murre ole täysin unohtunut.

Viime vuonna kirjaprojekti muuttui Rinta-Tassin sanojen mukaan harrastelusta puoliviralliseksi hankkeeksi, kun Kurikka-Seura lähti mukaan. Kurikka-Seuran arkistoista löytyi myös panttilalaisen Anja Pihlajan leikekirja, mihin hän oli koonnut vuosina 1992–2002 Kurikka-lehdessä julkaistua Antti Rinta-Paavolan keräämää murrekokoelmaa.

Kurikka-Seura perusti oman ”murrejaoston” kirjaprojektin edistämiseksi. Jäseniksi valittiin Heikki Nokso-Koivisto, Jenni Laurila, Ulla Antila-Bamichas, Esko Kohtanen, Leena Muurimäki, Oiva Muurimäki ja Seppo Salomäenpää.

Nyt lähes 400-sivuinen kirja, Kropsua eväsnä – Wanhaa kurikkalaasta äireenkieltä, kokoaa yhteen Rinta-Tassin selvityksen eteläpohjalaisen murteen synnystä, Ulla Antila-Bamichaksen tarkastelun Kurikan murteen äänne- ja muoto-opista sekä sivukaupalla kurikkalaisia sananpaukahroksia. Kirjan piirroksista on vastannut kurikkalainen piirtäjä Rainer Louhela.

Rinta-Tassi laskeskelee, että kirjassa on nyt 300 sivua murresanoja.

– 600 palstaa. Kun palstan korkeus on 17 senttiä, niin siitä tulee noin sata metriä, eli siinä on ainakin kahden täysikasvuisen koivun verran murresanoja.

Takavuosikymmeninä murretta pyrittiin tietoisesti karsimaan pois puheesta. Ilmajokelainen kirjailija Matti Mäkelä on todennut seuraavasti: ”Ku murre meiltä kersana kiellettihin, ku meirän suut pestihin saipualla alakoulus, se tehtihin sivistyksen nimis. Rehellisesti on sanottava, notta moltihin itte kakarana siinä iloosesti mukana, sanomas jäätelötötteroä jätskiksi heti ku suu siihen mallihin vääntyy. Mutta tämä tehtihin notta moltaas päästy piremmälle maailman rannalla ku muutoon. Mitä siinä prosessoonnis oikiastansa tapahtuu. Mä sanon sen ny: Meiltä kuoletettihin meirän läheesin kieli, syrämmen kieli, sen tenhuavimmat vivahtehet, sen rakkahin ja suloosin väipährös, se väipährös, jonka ihimislapsi vain kerran elääsnänsä voi äiren keheron pohojalla, fällyjen alla potkiessansa saara.”

Murteen taitaja, Luovan kylässä syntynyt murreankkuri Aino Mäki-Kaukola oli yksi, joka toi suuren ammattitaitonsa Rinta-Tassin avuksi. Hän muistelee, ettei Luovan koulussa yritetty koskaan kitkeä murretta pois ja siksi se onkin ainoa kieli, minkä hän on opetellut.

– En ole ikinä yrittänytkään kirjakielellä puhua. Ei ole koskaan vielä niin hienoa tilaisuutta ollut.

Mäki-Kaukola muistaa erään murrekaksintaistelun savolaisten kanssa. Molemmat joukkueet kirjoittivat tekstin omalla murteellaan ja toisen joukkueen piti kääntää se kirjakielelle. Savolaiset pyysivät pohjalaisten joukkuetta myöhemmin suomentamaan tekstinsä ja Mäki-Kaukola meni täysin lukkoon.

– En itsekään muistanut, mikä on ”linkat” kirjasuomeksi. Juha Mieto istui pöydän päässä ja huikkasi kovaan ääneen, että ne on ”nilkat”. Savolaiset luulivat koko hommaa käsikirjoitetuksi, naureskelee Mäki-Kaukola.

Pitkän uran Kurikan lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana tehnyt Leena Tuuri ei omalta opettajanuraltaan muista, että murretta olisi jotenkin väheksytty.

– Nythän on ollut oikeastaan murrebuumi päällä. Aika hyvin täällä vielä nuoretkin osaa.

Hän nostaa esiin murteelle käännetyn Aku Ankan, Raamatun ja esimerkiksi Rehupiiklesin lyriikat.

– Sitähän on tutkittukin, että Etelä-Pohjanmaan murre on säilynyt parhaiten.

Liekö syynä sitten pohjalainen vahva itsetunto vai mikä, mutta yleensä viimeistään kun ikää tulee hieman, alkavat omat juuret ja oma murre kiinnostaa. Tuuri uskoo, että tuore kirja toimii hyvin myös oppimateriaalina kouluissa.

– Hienoa, että saatiin vihdoin tällainen kirja.