Voitto vannoi valan ja on nyt jääkäri

Katja Rantatulkkila

Paistettuna 3000 munkkia ja niitä syömässä 1 000 sotilasta ja yli 4 000 vierasta. Näin arvioivat sotilaskodin teltalla naiset, ennen kuin h-hetki Kankaanpään liikuntakeskuksessa alkaa. On Niinisalon varuskunnan valapäivä ja valmistelut ovat pitkällä aamupäivällä kymmenen aikaan.

– Kaluste-esittelyitä on tässä aamupäivällä ja kello 12.30 alkaa varsinainen valatilaisuus, sotkussa vapaaehtoisena työskentelevä, Kurikassakin toimittajana aiemmin häärinyt Annina Lönnberg opastaa.

Kurikkalainen alokas Voitto Vierikko, jonka palvelukseen astumista seurattiin heinäkuun alussa Niinisalossa, vannoo sotilasvalan urheilukentällä.

Päivä juhlistaa samalla Porin Prikaatin 400 vuotisjuhlavuotta, sillä Kuninkaallinen Porin rykmentti perustettiin vuonna 1626. Tuo sama rykmentti mainitaan kuuluissa Vänrikki Stoolin tarinoissa.

Kenttä on vielä tyhjä, yleisö on asettunut laitamille. Sotilaspoliisilta kysymällä saa selville sotilasjoukkojen tulo- ja menosuunnat. Parhaat paikat löytyvät poistumisreitin ääreltä.

Odotellessa edessä on pian tuttuja kasvoja: Vierikon vanhemmat ja eno seisoskelevat lähellä.

– Miten tuolta omansa erottaa, väki miettii, kun sotilaat joukko-osastoittain alkavat marssia paikalle.

– Marssimusiikki puuttuu, armeijan käyneet miehet kummeksuvat.

Katse etsii omaansa tuhatpäisestä joukkiosta.

– Voiton osaston pitäisi jäädä tälle laidalle kenttää, Voiton isä opastaa netistä tulostamastaan kartasta.

Syvän hiljaisuuden vallitessa joukot marssivat kentälle, vain saappaiden askellus kumahtelee kentän pintaan. Sotilaat asettuvat osastoittain järjestykseen. Everstiluutnantti Vesa Kankare ottaa joukot haltuun,

– Katse oikeaan päin! Olalle vie, jalalle vie. Paraatijoukot, asento, eteen vie, katse oikeaan päin. Paraatijoukot järjestäytyneet, Kankare lopulta ilmoittaa.

Porin prikaatin tuore komentaja, eversti Jussi Toivanen suorittaa katselmuksen joukko-osasto kerrallaan. Hän kiertää koko kentän ja pysähtyy jokaisen joukko-osaston kohdalla.

– Katse eteenpäin, olalle vie, jalalle vie, lepo. Lakki päästä, lepo.

Sotilaspastori Albert Halonen muistuttaa alokkaita, ihminen on sama, vain tapa, jolla häntä johdetaan, tekee hänestä sotilaan.

– Astuitte palvelukseen joitakin viikkoja sitten kirjavana joukkona siviilejä. Tänään seisotte siinä sotilaina. Olette opetelleet käyttämään aseita ja toimimaan joukkueena. Opitte hoitamaan hommanne, kun käsketään, huolehtimaan toisistanne ja luottamaan toisiinne. Sotilaaksi kasvetaan kaikkien, ei vain itseä varten, Halonen avasi.

Hänen mukaansa Suomen sotilaita johdetaan esimerkillä. Sotilasvalassa tehdään henkilökohtainen lupaus sitoutua siihen, mitä sotilaalta odotetaan.

– Valassa luvataan täyttää velvollisuus myös silloin, kun se ei ole helppoa.

Halosen mukaan läheisten silmin katsottuna yhteneväinen sotilasjoukko on näkymänä yhtä aikaa yhteinen ja samalla jokaiselle henkilökohtainen sen oman sotilaan kohdalla.

– Näet jotakin, mitä muut eivät näe, näet ihmisen, mitä muut eivät tunne. Sotapuku tekee joukoista samanlaisia, mutta ihminen sisältä ei katoa.

– Minä lupaan ja vakuutan, kaikkivaltiaan ja tietävän Jumalan edessä olevani Suomen valtakunnan luotettava ja uskollinen kansalainen, tahdon palvella maatani rehellisesti sekä palvella kykyjeni mukaan.

Nyt alokkaat ovat nyt tykkimiehiä, viestimiehiä ja jääkäreitä.

Ohimarssin alkaessa väki kaivaa puhelimia esiin ja sotilaiden marssiaskeleet tahdittavat tunnelmaa. Osasto kerrallaan marssi etenee lipunkantaja etunenässään, yhteensä parin kilometrin verran varustusten hakuun. Valasta alkaa monen loma ja lomavarustukset pitää hakea ennen kuin saa poistua taakse.

– Hyvää kuuluu, viimein vapaalle päässyt sotamies Vierikko toteaa hymyssäsuin.

Hän moikannut vanhemmat ja enon, ja istahtaa kuulumisten vaihtoon.

– Ensimmäiset kaksi viikkoa oli ikävintä, kun vasta opeteltiin talon tavoille. Ei oikein tehty mitään ja aikakin tuli välillä vähän pitkäksi, nuorimies muistelee.

Käytännöt olivat alkuun uusia ja välillä tuli jopa turhautumistakin.

– Kyllä sitä mietti välillä, minkä takia meidän pitää mennä marssien syömään, mutta vähitellen täällä on avautunut, mitä varten tämä koko systeemi on. Näin saadaan iso porukka organisoitua ja siitä voi olla hyötyä sitten jossakin muussa tilanteessa, kun on opittu tällaiseen, Vierikko pohtii ja antaa esimerkin.

– Jos syödään vaikka kenttäruokailussa, ei istuta alas, vaan ollaan polviasennossa siten, että siitä pääsee nopeasti ylös.

Hän kokee, että ajattelutapa on muutamassa viikossa muuttunut: epämiellyttävien asioiden kestämistä on pitänyt harjoitella.

– Jos pitää tehdä jotakin, mikä ei ole niin kivaa, tietää, että tuska, kipu ja epämiellyttävä olo loppuvat aikanaan. Ensimmäisenä ampumaratapäivänä piti marssia 15 kilon taisteluvarustuksessa ampumaradalle 2,5 kilometrin matka. Hellettä oli 27 astetta ja se oli raaka keikka. Mutta kun siitä ensimmäisen kerran selvisi, niin ei se sitten enää ole tuntunut niin pahalta. Pitää vaan itse huolehtia, että on vesipullo mukana, Vierikko kertoo.

Ensimmäisen kahden viikon jälkeen alokas pääsi lomille koti-Kurikkaan. Vanhemmat olivat kiinnostuneita, millaista pojalla armeijan harmaissa nyt on – tai nykyään kai vihreissä.

– Ei mulla ole vastauksia antaa loputtomasti, sotamies nauraa.

Tuvassa vallitsee Vierikon mukaan hyvä ryhmähenki ja kaikkien kanssa tulee toimeen.

– Porukka vaikuttaa sellaiselta, ettei tarvitse pelätä, että kukaan kilahtaisi. Maanpuolustus on yhteen hiileen puhaltamista ja se toimii ainakin meillä ryhmähenki-tasolla.

Aamuheräämisetkin ovat sujuneet hyvin.

– Kello 5.30 on herätys joka aamu ja siihen kyllä herää, hän virnistää.

– Kaikki on mennyt hyvin, alun pienen takeltelun, kuten taskujen kiinnilaittamisen ja kauluksen oikomisen jälkeen, mutta sellaista oli kaikilla.

Kun Vierikolta kysyy, mikä hän nyt valan jälkeen on, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä.

– Käskytettävä, hän kuittaa.

– Yhdeksän kuukautta on tavoitteena, mutta koulutushaara on vielä kysymysmerkki. Mutta hauskaahan täällä on. Tästä voi tehdä itse itselleen tosi paskaa tai hyvän kokemuksen, asenne ratkaisee.

Kaikkiaan hän sanoo olevansa myönteisellä fiiliksellä koko armeijatouhua kohtaan ja se näkyy hänen olemuksestaan – vaikkei ampumamerkkiä saanutkaan.

– Se johtui ehkä vääränkokoisesta kypärästä, se oli kaksi kokoa liian iso ja tuli koko ajan silmille. Muuten tein hyvän ampumatuloksen, hän harmittelee naureskellen.

Kankaanpäässä sotilasvalan vannoivat ja sotilasvakuutuksen antoivat Satakunnan tykistörykmentin, Pohjanmaan jääkäripataljoonan ja Varsinais-Suomen huoltopataljoonan 2. huoltokomppanian alokkaat.