Vangin elämän suurin toive ja pahin pelko on vapaus

Katja Rantatulkkila

Se on vain päivä muiden joukossa. Sen haluaa työntää pois mielestä. Näin toteaa elinkautisvanki Nuppi, kun häneltä kysyy, millainen vankilajoulu on.

– Onhan vankilassa ne jouluperinteet jumalanpalveluksineen ja ruokineen, mutta kun tietää, että kaikki läheiset ovat ulkopuolella, sen päivän vaan haluaa elää ajattelematta mitään, hän sanoo.

Nuppi on vasta 34-vuotias, mutta ison osan aikuisiästään hän on ollut vankilassa. Historiaa on viidestä eri vankilasta ja vankilajoulujakin on kertynyt useita. Nykyistä elinkautista tulee ensi kesänä kuluneeksi 14 vuotta. Suomessa elinkautinen tarkoittaa elinkautista eli sille ei ole määritelty virallisesti kestoa, mutta käytännössä moni saa armahduksen tai vapautuu noin 14 vuoden tietämillä. Elinkautisen tuomion voi saada henkeen ja terveyteen liittyvästä vakavasta rikoksesta, kuten taposta tai murhasta.

Usein vankilan ulkopuolella olevat kritisoivat vankilajärjestelmää ja sitä, että vangeilla on kaikki paremmin kuin monella muulla ”kunnon ihmisellä”: on ilmaiset ruuat, asunnot ja televisiot, ja paljon muuta. Yksi asia vain unohtuu, vapaus.

– Sitä ei voi käsittää, miltä tuntuu, kun vapaus viedään. Se, kun arjen asiat käyvät etäisiksi ja muut ihmiset vieraiksi. On ulkopuolella ihan kaikesta. Aikanaan koulutuksessa olin kymmenen päivän ajan niin sanotusti vankina, ja sekin koetteli päätä. Se oli kova paikka. Kun ovi lukitaan, se on kiinni ja vartija tulee mukana kaikkialle, vessaan ja suihkuun, ei ole mitään yksityisyyttä, vankilatyötä 40 vuotta tehnyt Raimo Vakkuri sanoo.

Nuppi on hänen asiakkaansa, tai paremminkin sanottuna ystävänsä. He tapasivat ensimmäisen kerran Vaasan lääninvankilassa, kun Nuppi oli vakavan rikoksensa tehnyt. Vakkuri teki SPR:n vankilavierailuja ja Nuppi osui hänen kohdalleen.

– Aika kovahan sä olit silloin, muistatko, Vakkuri sanoo videopuhelun välityksellä Nupille.

Nuppi naurahtaa ja muistaa, miten negatiivisesti suhtautui asioihin ennen. Mutta aivan alun perin, kun kaikki oli vielä hyvin, Nuppi oli kuin kuka tahansa eteläpohjalaispoika. Pikkuisen vilkas ja kerkiäväinen, niin kuin pikkupojat ja -tytötkin joskus ovat.

– Olin pienenä mielestäni kiltti, sellainen hyväntahtoinen. Kaikenlaistahan tietenkin tapahtui, mutta en halunnut koskaan kenellekään pahaa. En olisi ikinä tehnyt kenellekään mitään pahaa, hän sanoo.

Emme puhu nyt teosta, joka vankilaan viimeksi vei. Siitä ei ole kysynyt Vakkurikaan koskaan.

– Minulla on sellainen periaate, etten kysele. Minulle saa kertoa, jos haluaa, mutten kysele. Jos kysyn, mitä oot tehnyt, se tarkoittaisi sitä, että minultakin saisi kysyä, mitä minä olen tehnyt, Vakkuri nauraa ja saa Nupinkin nauramaan.

Luottamus ei ollut alkuun aivan yhtä hyvä kuin tänä päivänä. Pikkupojasta kasvoi aikanaan teini, jolla ongelmat kasautuivat – kotona ja koulussa, pikkuhiljaa yksi asia vei toiseen. Alkoholi, huumeet, lääkkeet, ne eivät tiedä kenellekään hyvää, eivät myöskään Nupille. Koulukodista alkoi laitostuminen.

– Nyt olen kuivilla, mitä nyt joitakin retkahduksia on tullut, mutta elämä tuntuu hyvältä, Nuppi sanoo ja vaikuttaa rennolta.

Häntä on jännittänyt haastattelu, mutta se ei näy ainakaan videopuhelussa. Ruudun takana jutustelee kuin kuka tahansa kohtelias ja keskusteleva aikuinen mies.

– Yhden ainoan kerran näiden 14 vuoden aikana olen lopettanut tapaamisen, minulla oli muka kiire jonnekin. Näin silloin, että olit ottanut jotakin, Vakkuri sanoo Nupille.

Nuppi istuu tuomiotaan tällä hetkellä avovankilassa ja opiskelee päivisin kiinteistöalaa. Päivittäistä koulumatkaa kertyy noin 60 kilometriä sivu ja sen hän kulkee julkisilla, kuten kuka tahansa opiskelija.

– Kyllähän moni pelästyisi, jos porukat tietäisivät, että meitä tosiaan liikkuu tuolla ihmisten seassa vapaana, Nuppi sanoo varovaisesti.

Äänessä ei kuitenkaan ole ivaa tai uhoa, vaan sellaista hyväksyvää, vähän ehkä tunnustelevaa hymähdystä.

– Minulla menee paremmin kuin koskaan. Olen periaatteessa eri ihminen kuin tuomion saadessani. Olin ihan hukassa ja hajalla. Olen opetellut puhumaan ja avaamaan asioita, opetellut normaalia elämää.

Nuppi tietää, ettei mikään muuta mennyttä eikä tee tehtyä tekemättömäksi, mutta eteenpäin pitää katsoa. Ja jos yksin ei osaa tai jaksa, voi pyytää apua. Sitäkin on ollut saatavilla, vaikka sen vastaanottamisessa on ollutkin opettelua. Raimo Vakkuri on ollut merkittävässä osassa sitä työsarkaa.

– Kyllähän Raimo on aivan mahtava persoona. Meistä on tullut todella läheiset ja sanoisin jopa ystävät, Nuppi sanoo lämpöä äänessään.

– Mutta et sä alkuun sellainen ollut. Pari kolme ensimmäistä kertaa oltiin aika hiljaa. Kun kysyin, että tuunko uudestaan, olit aika välinpitämätön. Mutta tulin uudestaan ja ehkä näit, että mä tuun ja muhun voi luottaa, Vakkuri sanoo.

Vankilatyö on Raimo Vakkurille selkeästi tärkeää, sillä niin monta vankilareissua hän on tehnyt vuosikymmenten varrella. Hän oli perustamassa Suomen ensimmäistä SPR:n vapaaehtoisten vankilavierailijaryhmää Vaasan vankilaan vuonna 1986. Rikosseuraamusvirasto muisti Vakkuria ansioristillä tänä syksynä.

– Tavoitteena on olla vain juttukaverina. Ei terapeuttina eikä psykiatrina, vaan rinnalla kulkijana. Kaverina. Aina se ei ole ihan helppoa ihmisten kanssa, joilla luottamus ulkomaailmaan voi olla ihan hukassa. Joilla ei ole ollut ikinä ketään turvallista ihmistä, Vakkuri kertoo.

– Me vankilavierailijat tuomme tuulahduksen muurien ulkopuolelta. Edustamme sitä tavallista elämää, juttelemme tavallisista asioista.

Vuosikymmenten aikana Vakkuri on tavannut satoja vankeja, joista Nuppi on yksi. Nupin ponnistelut sekä edistyminen ovat olleet Vakkurille kuin oman pojan kasvamisen seuraamista ja siinä mukana oloa.

– Nuppi on kulkenut kyllä aivan mahtavan tien siitä ylimielisestä kaverista, jonka ensimmäisen kerran kohtasin, tämän päivän terävään ja analysoivaan ihmiseen. Aivan mahtavan välkky kaveri. Kun hyväksyy sen, että on vielä keskeneräinen, kuten me kaikki ollaan, oivaltaa paljon, Vakkuri sanailee ja osoittaa sanoja myös rivien välistä. Ne sanomattomat sanat ovat tärkeimmät: olet tärkeä ja sinusta välitetään.

– Aika monet vangeista eivät ole tulleet koskaan kuulluiksi ja nähdyiksi. Vankilatyön tarkoitus on, että jokainen ihminen on tärkeä. Kaikilla meillä on sama tarve tulla hyväksytyksi omana itsenämme.

Vakkuri tuli aikanaan koko valtakunnan julkisuuteen 1990-luvulla Lauantaivekkari ja Sunnuntaivekkari -ohjelmista. Hän haastatteli ihmisiä hieman pintaa syvemmältä kuin siihen asti oli totuttu. Syntyi termi parisuhdepatologi, jollaiseksi Vakkuri ja muut häntä tituleerasivat. Julkisuus ei kuitenkaan ole ollut este tai haitta vankilatyön tekemiselle.

– Vai haittasiko sua Nuppi, kun mä olin vähän niin kuin julkkis vai tiesitkö edes, että olin, Vakkuri kysyy.

– En muista, että olisin sitä ajatellut, kyllä mä varmaan olin susta kuullut, mutta en ajatellut ihan niin, Nuppi muistelee.

Muistikuvat vankeuden alkuajoilta eivät välttämättä ole ihan kirkkaita, tai sitten ihan kaikkea mieli ei halua muistaakaan.

Monessa murheellisessa elämäntarinassa eräänlainen elämän huono-osaisuus on ylisukupolvista eli niin sanotusti periytyvää. Nupinkin perhetaustasta löytyy yli sukupolvien yltävää rikkonaista elämää. Lapsuuden jälkeen hänen tiensä vei koulukotiin ja hän sanoo laitostuneensa jo nuorena.

– Jos itse voin vain vaikuttaa, se päättyy tähän. En halua lapsilleni tällaista. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta jos mitenkään voin itse vaikuttaa, tämä päättyy tähän.

Isänä hän sanoo haluavansa lapsilleen elämässä parasta. Sen ymmärtäminen, että on aiheuttanut teoillaan kärsimystä läheisilleen, saa herkistymään. Entinen Nuppi ei olisi herkistynyt, ainakaan myöntänyt sitä.

– En halua, että he joutuvat takiani kärsimään enempää. Olen sanonut lapsille, että he voivat kysyä minulta suoraan mitä tahansa ja minä kerron, kunhan eivät mene netistä ja lehdistä lukemaan, mitä minusta on kirjoitettu.

Tänä jouluna Nuppi pääsee kolmen päivän joululomalle avovankilasta. Häntä hieman jännittää.

– Mikä sua jännittää? Sekö, mitä perhe ja läheiset ajattelevat?

Nuppi myöntää, että hänen tekonsa on mietityttänyt juuri läheisten kannalta – sekä omien että uhrin läheisten. Läheisten takia haastattelussakin hänestä käytetään vain lempinimeä eikä kasvoja näytetä kuvassa.

– Tuntuu pahalta ajatella, miten läheiset ovat joutuneet kärsimään minun takiani.

Nupin isä pyysi poikaansa jouluksi hänen luokseen. Isän luona asuu tämän vaimo ja muutama nuorempi sisarus. Myös omia lapsiaan Nuppi aikoo tavata jouluna.

– Lapset ovat parasta, mitä olen ikinä saanut aikaiseksi, hän tunnustaa.

Haaveissa on vielä vapaus. Edellinen anomus tuli hylkynä takaisin, mutta nyt Nuppi elää toiveikkaana. Hänen mukaansa Suomessa elinkautinen vaatii sen 14 vuotta, ennen kuin vapauttavaa päätöstä halutaan myöntää. Eli ensi kesänä voisi olla mahdollisuus.

– Hovioikeus sen myöntää, jos myöntää. En halua sitä liikaa ajatella, Nuppi toteaa.

– Kyllähän sitä vapautta odottaa ja pelkääkin, kaikkea sitä, miten elämä sitten menee. Ei ole helppoa kohdata ulkomaailmaa, kun on viettänyt vuosia ilman vapautta, Vakkuri sanoo ja tietää, että vapautumisen jälkeen tapaamiset Nupin kanssa päättyvät.