TEATTERIARVIO:

Lehmä soikoon, se toimii!

Ystävänpäivätarjous ”kaksi yhden hinnalla” täytti Luovan nuorisoseuran salin viimeistä paikkaa myöten Harrastajateatteri Synkyn ensi-illassa lauantaina. Seuraavanakin päivänä sali oli sopivasti puolillensa täynnä. Väliajalla kuuli kommenttia, että aina täällä on ollut hyviä näytelmiä. Niin oli nytkin.

Viime vuonna Synkky esitti käsikirjoittaja Marita Kärkkäiseltä varsin vikkelän farssikomedian, josta yleisö tykkäsi. Nyt samalta kirjoittajalta pyörityksessä oli Lehmämaitoa ja mansikoita, ja ne toden totta maistuivat Synkyn tarjoilemina varsin naurettavilta, mutta hyviltä.

Kun Sappisen pariskunta Marjo Hautaluoma ja Matti Nisula, Kauhajoen lainanäyttelijät, astuivat lavalle, tarina lähti käyntiin jämäkällä vuoropuhelulla. Ohjaaja Kari Mäen ohjauksessa räystäslautakin oli saatu pimpahtamaan paikaltaan juuri oikealla hetkellä ja muutaman otteeseen. Ei liikaa huseeraamista, rauhallista näyttelemistä, dialogin kautta syvään päätyyn – sitä voi sanoa Mäen tavaramerkiksi. Ja Sappisen pariskunta toi sen eläväksi. Hautaluoman ja Nisulan rauhallista, mutta nasevaa olemista lavalla oli ilo katsella ja kuunnella.

Paasosen pariskunta, Mikkoa näytellyt ensikertalainen Timo Jaakola ja jo konkariksi kutsuttavan Maria Koivuluoman Virpi taas olivat kuin vastapari Sappisille. Koivuluoman elehdintä kaupunkilaisrouvana ja Jaakolan lämmin ja vaimoaan palveleva aviomies olivat toisiaan täydentävä vastapari myös keskenään.

Niin ikään ensikertalaisena Synkyn lavalla esiintynyt nuori Annika Tarkanmäki lunasti paikkansa kiinteistövälittäjänä. Myös Sappisten ystävänä, hieman juoruiluun taipuvaisena naapurin akkana Taru Talvitie oli mainiota katsottavaa ja kuultavaa. Pikkuisen lisää lavakokemusta, niin Tarkanmäen ja Talvitien luontevuus lavalla vain paranee. Mutta hyvin toimi jo nyt.

Erityismaininnan koko kaartista ansaitsee lehmä ja eläkkeellä oleva kätilö, jotka hoiteli kaksoisroolituksena erityisen mainio Eija Viitanen. Luonteva, luonnikas, tahattomastikin hauska. Mitä vielä. Viitasta olisi katsonut enemmänkin lavalla – näyttelemisen helppous ja artikulaation sujuvuus olivat katsojalle mieleen. Ja se murre! Näillä leveyksillä murretta kuulee teatterinlavoilla joskus liikaakin, kun ei olisi tarkoitus, mutta Viitasen suussa murre lähti lentoon ja kaikenlainen muu sanailu olisi ollut teeskentelyä. Samaa voi sanoa Nisulan kohdalla – murretta kehiin, kun se kuuluu paikalleen.

Jos jotakin kehitettävää on pakko mainita, se on se iänikuinen artikulaatio. Varmasti Kari Mäki on painottanut, että sanat pitää sanoa loppuun saakka ja niin, että ne kuuluvat takariviin saakka. Kyllähän ne hyvin nyt kuuluivat, mutta myös kiire kannattaa unohtaa näytellessä. Eli sanoo asiansa maltilla, kiirettä lavalla ei tarvitse olla, vaikka nopeassa tempossa näytelmä eteneekin. Näin katsojakin pysyy mukana. Nyt muutama kohta vähän meinasi lipsahtaa kiireen puolelle – tämäkin hyvällä sanottuna.

Kokonaisuus pysyi kasassa ja nauratti, yleisö viihtyi ja antoi väliaplodeitakin. Kerta kaikkiaan hauska, vähän absurdi näytelmä, kuten ohjaaja käsiohjelman sanoissaan kommentoi.

Äänissä ja valoissa Asko Kriikkula hoiti ammattitaidolla tekniikan, joka oli Soul Factoryn ja Jussi-Pekka Kurikan käsialaa. Upein hetki koettiin Juholan tuvan avautumisen hetkellä. Kuiskaaja Marjo Koivisto oli lähes toimeton koko näytelmän ajan, hyvä niin.

Harjoituksista palan nähneenä hieman etukäteen empi, mitenkähän vauvan maailmantulo oikeasti noin toimii. Mutta lehmä soikoon, se toimi ja hyvin toimikin, yleisön reaktiosta päätellen.

Näytelmä on väärinkäsitysten ja siitä kehkeytyvien vyyhtien sekamelskaa. Vyyhti pysyy kuitenkin synkkyläisten hallussa ja siitähän tulikin kaikkiaan mukava kaksituntinen. Ei muuta kuin teatteriin katsomaan kurikkalaista teatteria aina 21. maaliskuuta saakka.

Katja Rantatulkkila

P.S. Käsiohjelmassa olisi hyvä olla myös kaikkien näytösten esityspäivät, toimisi tällöin myös mainoksena katsojien kotiinviemisenä.