A-
A+
Jorma Laulaja kirjoittaa nykyään lähes päivittäin. Mieluinen paikka kirjoittamiselle on salin sohva. - Virassa tuskastuin kirjoittamiseen, nyt siitä on tullut melkein addiktio, Laulaja sanoo.
Leena Kurikka
PANTTILA
Leena Kurikka
Sanallisia kuvia elämän hetkistä ja lyhyitä kertomuksia asioista, jotka ovat pysäyttäneet ihmettelemään, tarjoaa emerituspiispa Jorma Laulajan uusi kirja Kurkistuksia. Lähteinä hän on käyttänyt työkalentereitaan ja muita merkintöjä, joiden avulla mieleen on muistunut mielenkiintoisia kokemuksia ja mietteitä.
Kirjoittaminen on hänelle suurta huvia.
– Virassa tuskastuin kirjoittamiseen, nyt siitä on tullut melkein addiktio. Kai siihen ikäkin vaikuttaa. Jossakin vaiheessa käy läpi omaa elämäänsä. Tässä on kurkistuksia sinne ja tänne. On myös vapaus olla kurkistamatta jonnekin, hän sanoo.
Piilikö ennenaikaisessa syntymässäni yllättävä bonus? Selviydyttyäni keskoskriisistä vastamäet ovat olleet sen jälkeen helpompaa kulkua. Edelleen ruma, mutta sitkeästi hengissä!
Toinen, täydentävä teoria selittää hätäisen luonteeni. Olen paikalla mieluummin kymmenen minuuttia ennen kuin viisi minuuttia myöhässä. Työtoverini väitti tämän olevan ominaista keskoselle: kiire syntymään, kiire koko elämän ajan.
Mene tiedä. Etuajassa olen ollut yhteensä varmaan monta vuotta.
Kirjassa on kuvattu hetkiä hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan, ajasta opiskelijana, seurakuntapappina, kenttäpiispana ja piispana sekä kertomuksia eläkevuosilta.
Kronologisen osan jälkeen hän kirjoittaa asioista, jotka ovat häntä mietityttäneet tai pysäyttäneet.
– Kiehtovat asiat, joiden äärellä saa ihmetellä. Elämä on sellaista, ei suurta ja vakavaa. Se on miljoonalaatikko, siellä on sälää, joka aikanaan on voinut ottaa kipeää ja myöhemmin naurattaa. Itseironia on vaikea taiteen laji. Kukin kirjoittaa tavallaan.
Kurkistukset ovat pääosin hyväntahtoisia, lämpimiä ja tuovat hymyn huulille. Vakavampiakin teemoja tuodaan esiin ja piikkejäkin löytyy.
Alun perin kirja oli tarkoitus tehdä vain lapsille ja lastenlapsille.
Varsinaisesti toisen puheen ymmärtää se, jonka sydän avautuu ottamaan vastaan.
Kirjan kurkistuksista moni lukija voi tunnistaa omaa lapsuuttaan Kurikassa.
– Kyrönjoen rannat olivat täynnä toimintaa keväät, syksyt. Talvisin kulki rekiura jäällä. Meillä on saunamökki joen rannalla, ei rannoilla nykyään liiku ketään.
Elämänkerta kirja ei ole vaikka sisältääkin paloja eletystä elämästä.
Jorma Laulaja kirjoittaa lähes päivittäin, salin sohvalla istuen. Hän kirjoittaa aina, kun on aikaa.
– Jos on tunnin rako, ehtii siinä pienen asian tehdä.
Jos aikaa on enemmän, hän pitää tauon aina kolme tuntia kirjoitettuaan.
– Alkaa muuten sakkaamaan. Kirjoittamiseen uppoaa, aika menee siinä lentäen. Kirjoittaminen on helppoa ja sillä on terapeuttinenkin merkitys, se on ihan tällaista dementiankin torjumista. Yksi tekee kukkapenkkiä keväisin, toinen juoksee ja liikkuu, minä pidän tästä.
Haluaisin vaihtaa pari sanaa Paavalin kanssa, kun hän kirjoittaa jättäneensä miehen iässä lapsen mielen ja lapsen ajatukset (1.Kor. 13:11).
Luulen ymmärtäväni koetellun uskon ja lapsen uskon eron, mutta haluaisin lisästä, että lapsen mieli saattaa tavoittaa Raamatun sanoman jopa aikuista aidommin.
Laulajan mukaan hänellä ei ole suurta urheilutaustaa eikä hän koskaan olympialaisiin aikonut.
– Olin keskonen, jonka jalat olivat vähän huonommat kuin muilla. Ihmetellä täytyy, että tässä ollaan. Ajattelin, että keskosuus vaikuttaisi elinikään. Paljon muu ei liiku kuin leuka, hyvä että se.
Kun sauvakävely oli uutta, Jorma ja Marjatta ostivat sauvat ja tekivät päivänkin vaelluksia kotimaassa ja ulkomailla. Nykyään pariskunta käy vesijuoksussa.
– Se on ystävällistä jaloille. Vanhojen rouvien keskellä siellä harrastan, on siellä muitakin kaljupäitä.
Jorma Laulaja on ollut nyt eläkkeellä 17 vuotta. Lapsia on kaksi, lastenlapsia on tullut kuusi.
– Elämän pääkuva on hyvä. Ei suurta murhetta nyt.
Hän tykkää olla ihmisten parissa, mutta viihtyy myös yksin.
– Kotona Laulajanmaalla olin paljon yksin. Leikin ja vaeltelin siellä kesämaisemissa. Ei tee heikkoa olla yksin, mutta tärkiää lähden ihmistenkin pariin, en viitsi jäädä höperehtimään.
Ennen vanhaan maantiet oli lumisia ja niillä ajeltihin reellä ja hevoosella. Tien muhkurat heitti rekiä sivusuunnas. Piti ottaa lujaa kiinni reen reunoosta ja vieres olevasta. Tästä on ollu hyvä puhua vihkipariille. Ei tarvita pitkiä seliityksiä. Riittää ku sanoo: ”Pitäkää kiinni toisistanna ja pysykää samas rees.”
Laulaja on kirjoittanut liki kymmenen kirjaa, mukana on omakustanteita ja hartauskirjoja. Nykyään kirjoittaminen sujuu kannettavalla tietokoneella.
– Alussa tietokone tihkaisi. Ajatus kulki kynän terän kärjessä, en osannut ajatella koneella, mutta se on tottumiskysymys.
Työn alla on aina jotain.
– Kerran kahdessa viikossa tulee syvä epäily, ettei tuolla lailla voi kirjoittaa, sitten saa taas langan päästä kiinni.
Hän toivoo, että hänen uusin kirjansa rohkaisee jotakuta tarttumaan kynään.
– Laittaa ylös omia ajatuksia, vaikka lapsilleen. Varsinaisesti ajatukset ja mennyt alkavat kiinnostaa 50 vuoden tuolla puolen, kun alkaa omia juuriaan ja kokemuksiaan miettimään. Jokaisessa meissä on vanhemman ihmisen kiteytyneitä ajatuksia, Jorma Laulaja sanoo.
Kirjan on kustantanut Väyläkirjat.
Olimme tulossa teologisen tiedekunnan juhlaistunnosta, jossa minunkin päähäni pantiin tohtorinhattu ja käteen annettiin suurikokoinen raamattu -”Jumalan sanan miekka”.
Seisoimme Marjatan kanssa hotellimme hississä kohti omaa kerrostamme vielä juhlavassa mielentilassa. Jostakin välikerroksesta seuraamme liittyi mies, joka taisi olla pienessä humalassa. Hän seisoi meitä vastapäätä ja yritti parin kerroksen ajan ymmärtää, mitä hänen edessään oleva näky merkitsi. Minulla oli yllä pitkä, musta päällystakki, kädessä lyhytmallinen sateenvarjo ja päässä tohtorinhattu. Marjatalla oli yllään musta, viittamainen pitkä takki.
Mies tuijotti herkeämättä, kunnes hän käsitti. Kättään heilauttaen ja nauraen hän kajautti: ”Ai niin ...taikurihommia!”
Se on ollut ainoa palaute, minkä olen koskaan saanut korkeasta violettihatustani.
Katkelmat kirjasta Kurkistuksia.
Palaa takaisin näköislehteen
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Jorma Laulaja kirjoittaa nykyään lähes päivittäin. Mieluinen paikka kirjoittamiselle on salin sohva. - Virassa tuskastuin kirjoittamiseen, nyt siitä on tullut melkein addiktio, Laulaja sanoo.
Leena Kurikka
PANTTILA
Leena Kurikka
Sanallisia kuvia elämän hetkistä ja lyhyitä kertomuksia asioista, jotka ovat pysäyttäneet ihmettelemään, tarjoaa emerituspiispa Jorma Laulajan uusi kirja Kurkistuksia. Lähteinä hän on käyttänyt työkalentereitaan ja muita merkintöjä, joiden avulla mieleen on muistunut mielenkiintoisia kokemuksia ja mietteitä.
Kirjoittaminen on hänelle suurta huvia.
– Virassa tuskastuin kirjoittamiseen, nyt siitä on tullut melkein addiktio. Kai siihen ikäkin vaikuttaa. Jossakin vaiheessa käy läpi omaa elämäänsä. Tässä on kurkistuksia sinne ja tänne. On myös vapaus olla kurkistamatta jonnekin, hän sanoo.
Piilikö ennenaikaisessa syntymässäni yllättävä bonus? Selviydyttyäni keskoskriisistä vastamäet ovat olleet sen jälkeen helpompaa kulkua. Edelleen ruma, mutta sitkeästi hengissä!
Toinen, täydentävä teoria selittää hätäisen luonteeni. Olen paikalla mieluummin kymmenen minuuttia ennen kuin viisi minuuttia myöhässä. Työtoverini väitti tämän olevan ominaista keskoselle: kiire syntymään, kiire koko elämän ajan.
Mene tiedä. Etuajassa olen ollut yhteensä varmaan monta vuotta.
Kirjassa on kuvattu hetkiä hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan, ajasta opiskelijana, seurakuntapappina, kenttäpiispana ja piispana sekä kertomuksia eläkevuosilta.
Kronologisen osan jälkeen hän kirjoittaa asioista, jotka ovat häntä mietityttäneet tai pysäyttäneet.
– Kiehtovat asiat, joiden äärellä saa ihmetellä. Elämä on sellaista, ei suurta ja vakavaa. Se on miljoonalaatikko, siellä on sälää, joka aikanaan on voinut ottaa kipeää ja myöhemmin naurattaa. Itseironia on vaikea taiteen laji. Kukin kirjoittaa tavallaan.
Kurkistukset ovat pääosin hyväntahtoisia, lämpimiä ja tuovat hymyn huulille. Vakavampiakin teemoja tuodaan esiin ja piikkejäkin löytyy.
Alun perin kirja oli tarkoitus tehdä vain lapsille ja lastenlapsille.
Varsinaisesti toisen puheen ymmärtää se, jonka sydän avautuu ottamaan vastaan.
Kirjan kurkistuksista moni lukija voi tunnistaa omaa lapsuuttaan Kurikassa.
– Kyrönjoen rannat olivat täynnä toimintaa keväät, syksyt. Talvisin kulki rekiura jäällä. Meillä on saunamökki joen rannalla, ei rannoilla nykyään liiku ketään.
Elämänkerta kirja ei ole vaikka sisältääkin paloja eletystä elämästä.
Jorma Laulaja kirjoittaa lähes päivittäin, salin sohvalla istuen. Hän kirjoittaa aina, kun on aikaa.
– Jos on tunnin rako, ehtii siinä pienen asian tehdä.
Jos aikaa on enemmän, hän pitää tauon aina kolme tuntia kirjoitettuaan.
– Alkaa muuten sakkaamaan. Kirjoittamiseen uppoaa, aika menee siinä lentäen. Kirjoittaminen on helppoa ja sillä on terapeuttinenkin merkitys, se on ihan tällaista dementiankin torjumista. Yksi tekee kukkapenkkiä keväisin, toinen juoksee ja liikkuu, minä pidän tästä.
Haluaisin vaihtaa pari sanaa Paavalin kanssa, kun hän kirjoittaa jättäneensä miehen iässä lapsen mielen ja lapsen ajatukset (1.Kor. 13:11).
Luulen ymmärtäväni koetellun uskon ja lapsen uskon eron, mutta haluaisin lisästä, että lapsen mieli saattaa tavoittaa Raamatun sanoman jopa aikuista aidommin.
Laulajan mukaan hänellä ei ole suurta urheilutaustaa eikä hän koskaan olympialaisiin aikonut.
– Olin keskonen, jonka jalat olivat vähän huonommat kuin muilla. Ihmetellä täytyy, että tässä ollaan. Ajattelin, että keskosuus vaikuttaisi elinikään. Paljon muu ei liiku kuin leuka, hyvä että se.
Kun sauvakävely oli uutta, Jorma ja Marjatta ostivat sauvat ja tekivät päivänkin vaelluksia kotimaassa ja ulkomailla. Nykyään pariskunta käy vesijuoksussa.
– Se on ystävällistä jaloille. Vanhojen rouvien keskellä siellä harrastan, on siellä muitakin kaljupäitä.
Jorma Laulaja on ollut nyt eläkkeellä 17 vuotta. Lapsia on kaksi, lastenlapsia on tullut kuusi.
– Elämän pääkuva on hyvä. Ei suurta murhetta nyt.
Hän tykkää olla ihmisten parissa, mutta viihtyy myös yksin.
– Kotona Laulajanmaalla olin paljon yksin. Leikin ja vaeltelin siellä kesämaisemissa. Ei tee heikkoa olla yksin, mutta tärkiää lähden ihmistenkin pariin, en viitsi jäädä höperehtimään.
Ennen vanhaan maantiet oli lumisia ja niillä ajeltihin reellä ja hevoosella. Tien muhkurat heitti rekiä sivusuunnas. Piti ottaa lujaa kiinni reen reunoosta ja vieres olevasta. Tästä on ollu hyvä puhua vihkipariille. Ei tarvita pitkiä seliityksiä. Riittää ku sanoo: ”Pitäkää kiinni toisistanna ja pysykää samas rees.”
Laulaja on kirjoittanut liki kymmenen kirjaa, mukana on omakustanteita ja hartauskirjoja. Nykyään kirjoittaminen sujuu kannettavalla tietokoneella.
– Alussa tietokone tihkaisi. Ajatus kulki kynän terän kärjessä, en osannut ajatella koneella, mutta se on tottumiskysymys.
Työn alla on aina jotain.
– Kerran kahdessa viikossa tulee syvä epäily, ettei tuolla lailla voi kirjoittaa, sitten saa taas langan päästä kiinni.
Hän toivoo, että hänen uusin kirjansa rohkaisee jotakuta tarttumaan kynään.
– Laittaa ylös omia ajatuksia, vaikka lapsilleen. Varsinaisesti ajatukset ja mennyt alkavat kiinnostaa 50 vuoden tuolla puolen, kun alkaa omia juuriaan ja kokemuksiaan miettimään. Jokaisessa meissä on vanhemman ihmisen kiteytyneitä ajatuksia, Jorma Laulaja sanoo.
Kirjan on kustantanut Väyläkirjat.
Olimme tulossa teologisen tiedekunnan juhlaistunnosta, jossa minunkin päähäni pantiin tohtorinhattu ja käteen annettiin suurikokoinen raamattu -”Jumalan sanan miekka”.
Seisoimme Marjatan kanssa hotellimme hississä kohti omaa kerrostamme vielä juhlavassa mielentilassa. Jostakin välikerroksesta seuraamme liittyi mies, joka taisi olla pienessä humalassa. Hän seisoi meitä vastapäätä ja yritti parin kerroksen ajan ymmärtää, mitä hänen edessään oleva näky merkitsi. Minulla oli yllä pitkä, musta päällystakki, kädessä lyhytmallinen sateenvarjo ja päässä tohtorinhattu. Marjatalla oli yllään musta, viittamainen pitkä takki.
Mies tuijotti herkeämättä, kunnes hän käsitti. Kättään heilauttaen ja nauraen hän kajautti: ”Ai niin ...taikurihommia!”
Se on ollut ainoa palaute, minkä olen koskaan saanut korkeasta violettihatustani.
Katkelmat kirjasta Kurkistuksia.
Palaa takaisin näköislehteen
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Palaa takaisin näköislehteen
Jorma Laulaja kirjoittaa nykyään lähes päivittäin. Mieluinen paikka kirjoittamiselle on salin sohva. - Virassa tuskastuin kirjoittamiseen, nyt siitä on tullut melkein addiktio, Laulaja sanoo.
Leena Kurikka
PANTTILA
Leena Kurikka
Sanallisia kuvia elämän hetkistä ja lyhyitä kertomuksia asioista, jotka ovat pysäyttäneet ihmettelemään, tarjoaa emerituspiispa Jorma Laulajan uusi kirja Kurkistuksia. Lähteinä hän on käyttänyt työkalentereitaan ja muita merkintöjä, joiden avulla mieleen on muistunut mielenkiintoisia kokemuksia ja mietteitä.
Kirjoittaminen on hänelle suurta huvia.
– Virassa tuskastuin kirjoittamiseen, nyt siitä on tullut melkein addiktio. Kai siihen ikäkin vaikuttaa. Jossakin vaiheessa käy läpi omaa elämäänsä. Tässä on kurkistuksia sinne ja tänne. On myös vapaus olla kurkistamatta jonnekin, hän sanoo.
Piilikö ennenaikaisessa syntymässäni yllättävä bonus? Selviydyttyäni keskoskriisistä vastamäet ovat olleet sen jälkeen helpompaa kulkua. Edelleen ruma, mutta sitkeästi hengissä!
Toinen, täydentävä teoria selittää hätäisen luonteeni. Olen paikalla mieluummin kymmenen minuuttia ennen kuin viisi minuuttia myöhässä. Työtoverini väitti tämän olevan ominaista keskoselle: kiire syntymään, kiire koko elämän ajan.
Mene tiedä. Etuajassa olen ollut yhteensä varmaan monta vuotta.
Kirjassa on kuvattu hetkiä hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan, ajasta opiskelijana, seurakuntapappina, kenttäpiispana ja piispana sekä kertomuksia eläkevuosilta.
Kronologisen osan jälkeen hän kirjoittaa asioista, jotka ovat häntä mietityttäneet tai pysäyttäneet.
– Kiehtovat asiat, joiden äärellä saa ihmetellä. Elämä on sellaista, ei suurta ja vakavaa. Se on miljoonalaatikko, siellä on sälää, joka aikanaan on voinut ottaa kipeää ja myöhemmin naurattaa. Itseironia on vaikea taiteen laji. Kukin kirjoittaa tavallaan.
Kurkistukset ovat pääosin hyväntahtoisia, lämpimiä ja tuovat hymyn huulille. Vakavampiakin teemoja tuodaan esiin ja piikkejäkin löytyy.
Alun perin kirja oli tarkoitus tehdä vain lapsille ja lastenlapsille.
Varsinaisesti toisen puheen ymmärtää se, jonka sydän avautuu ottamaan vastaan.
Kirjan kurkistuksista moni lukija voi tunnistaa omaa lapsuuttaan Kurikassa.
– Kyrönjoen rannat olivat täynnä toimintaa keväät, syksyt. Talvisin kulki rekiura jäällä. Meillä on saunamökki joen rannalla, ei rannoilla nykyään liiku ketään.
Elämänkerta kirja ei ole vaikka sisältääkin paloja eletystä elämästä.
Jorma Laulaja kirjoittaa lähes päivittäin, salin sohvalla istuen. Hän kirjoittaa aina, kun on aikaa.
– Jos on tunnin rako, ehtii siinä pienen asian tehdä.
Jos aikaa on enemmän, hän pitää tauon aina kolme tuntia kirjoitettuaan.
– Alkaa muuten sakkaamaan. Kirjoittamiseen uppoaa, aika menee siinä lentäen. Kirjoittaminen on helppoa ja sillä on terapeuttinenkin merkitys, se on ihan tällaista dementiankin torjumista. Yksi tekee kukkapenkkiä keväisin, toinen juoksee ja liikkuu, minä pidän tästä.
Haluaisin vaihtaa pari sanaa Paavalin kanssa, kun hän kirjoittaa jättäneensä miehen iässä lapsen mielen ja lapsen ajatukset (1.Kor. 13:11).
Luulen ymmärtäväni koetellun uskon ja lapsen uskon eron, mutta haluaisin lisästä, että lapsen mieli saattaa tavoittaa Raamatun sanoman jopa aikuista aidommin.
Laulajan mukaan hänellä ei ole suurta urheilutaustaa eikä hän koskaan olympialaisiin aikonut.
– Olin keskonen, jonka jalat olivat vähän huonommat kuin muilla. Ihmetellä täytyy, että tässä ollaan. Ajattelin, että keskosuus vaikuttaisi elinikään. Paljon muu ei liiku kuin leuka, hyvä että se.
Kun sauvakävely oli uutta, Jorma ja Marjatta ostivat sauvat ja tekivät päivänkin vaelluksia kotimaassa ja ulkomailla. Nykyään pariskunta käy vesijuoksussa.
– Se on ystävällistä jaloille. Vanhojen rouvien keskellä siellä harrastan, on siellä muitakin kaljupäitä.
Jorma Laulaja on ollut nyt eläkkeellä 17 vuotta. Lapsia on kaksi, lastenlapsia on tullut kuusi.
– Elämän pääkuva on hyvä. Ei suurta murhetta nyt.
Hän tykkää olla ihmisten parissa, mutta viihtyy myös yksin.
– Kotona Laulajanmaalla olin paljon yksin. Leikin ja vaeltelin siellä kesämaisemissa. Ei tee heikkoa olla yksin, mutta tärkiää lähden ihmistenkin pariin, en viitsi jäädä höperehtimään.
Ennen vanhaan maantiet oli lumisia ja niillä ajeltihin reellä ja hevoosella. Tien muhkurat heitti rekiä sivusuunnas. Piti ottaa lujaa kiinni reen reunoosta ja vieres olevasta. Tästä on ollu hyvä puhua vihkipariille. Ei tarvita pitkiä seliityksiä. Riittää ku sanoo: ”Pitäkää kiinni toisistanna ja pysykää samas rees.”
Laulaja on kirjoittanut liki kymmenen kirjaa, mukana on omakustanteita ja hartauskirjoja. Nykyään kirjoittaminen sujuu kannettavalla tietokoneella.
– Alussa tietokone tihkaisi. Ajatus kulki kynän terän kärjessä, en osannut ajatella koneella, mutta se on tottumiskysymys.
Työn alla on aina jotain.
– Kerran kahdessa viikossa tulee syvä epäily, ettei tuolla lailla voi kirjoittaa, sitten saa taas langan päästä kiinni.
Hän toivoo, että hänen uusin kirjansa rohkaisee jotakuta tarttumaan kynään.
– Laittaa ylös omia ajatuksia, vaikka lapsilleen. Varsinaisesti ajatukset ja mennyt alkavat kiinnostaa 50 vuoden tuolla puolen, kun alkaa omia juuriaan ja kokemuksiaan miettimään. Jokaisessa meissä on vanhemman ihmisen kiteytyneitä ajatuksia, Jorma Laulaja sanoo.
Kirjan on kustantanut Väyläkirjat.
Olimme tulossa teologisen tiedekunnan juhlaistunnosta, jossa minunkin päähäni pantiin tohtorinhattu ja käteen annettiin suurikokoinen raamattu -”Jumalan sanan miekka”.
Seisoimme Marjatan kanssa hotellimme hississä kohti omaa kerrostamme vielä juhlavassa mielentilassa. Jostakin välikerroksesta seuraamme liittyi mies, joka taisi olla pienessä humalassa. Hän seisoi meitä vastapäätä ja yritti parin kerroksen ajan ymmärtää, mitä hänen edessään oleva näky merkitsi. Minulla oli yllä pitkä, musta päällystakki, kädessä lyhytmallinen sateenvarjo ja päässä tohtorinhattu. Marjatalla oli yllään musta, viittamainen pitkä takki.
Mies tuijotti herkeämättä, kunnes hän käsitti. Kättään heilauttaen ja nauraen hän kajautti: ”Ai niin ...taikurihommia!”
Se on ollut ainoa palaute, minkä olen koskaan saanut korkeasta violettihatustani.
Katkelmat kirjasta Kurkistuksia.
Palaa takaisin näköislehteen
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide