Paulaharju teki merkittävän ison työn saamelaisten perinteen tallentajana

Katja Rantatulkkila

Samuli Paulaharju oli perinnekerääjä ja kirjailija, mutta ennen kaikkea tutkija. Näin sanoo Oulun yliopiston dosentti, saamen kielten ja saamelaisten kulttuurien tutkija Taarna Valtonen. Hän esitelmöi Paulaharjun ensimmäisestä Lapin keruukmatkasta vuonna 1914 Kurikan Kampuksella pidetyssä juhlaseminaarissa lauantaina. Samuli Paulaharjun syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta 14. huhtikuuta.

– Paulaharju haastatteli, kuvasi, piirsi ja taltioi perinnetietoutta koltta- ja inarinsaamelaisista. Ilman hänen tekemäänsä työtä paljon tietoa sen ajan tavoista ja elämästä olisi kadonnut, sillä saamelaisten elinolosuhtet alkoivat nopeasti muuttua, Valtonen kertoo.

Paulaharju kiinnostui saamelaisten elämästä aikana jolloin rotuoppi nosti päätään Euroopassa, myös Suomessa. Myöhemmin 20- ja 30-luvuilla myös saamelaiset tulivat väärinkohdelluiksi rotuopin nimissä. Valtosen mukaan on kuitenkin väärin yhdistää rotuoppia Paulaharjun työhön, vaikka hän tekikin varsin tarkkoja kuvauksia sikäläisistä tavoista ja arjen askareista, ja huomioita ihmisistä.

– Paulaharju kuvaa saamelaisia kirjoissaan omalla tyylillään, puhuu ukoista ja akoista, aivan samalla tavalla kuin hän puhuu itäsuomalaisista tai pohjalaisesta maaseudun väestä. Toki sanojen merkitys on aikojen saatossa muuttunut, mutta ennen kaikkea kyseessä on hänen tapansa kirjoittaa ja kuvata asioita. Kenttämuistiinpanoissa hän kuitenkin käyttää korrekteja ilmaisuja ja puhuu henkilöistä nimillä.

Valtosen mukaan Paulaharjun kirjoitustyyli tapa olla ja elää haastateltaviensa keskellä kertoo enemmänkin näiden ihmisten kunnioituksesta.

– Hän oli kiinnostunut heidän elinoloistaan. Haastattelujen lisäksi hän kuvasi paljon. Ne kuvat saattavat olla ainoita kuvia, mitä sen ajan saamelaisista on koskaan otettu.

Tie Ivaloon valmistui vuonna 1914 eli juuri samana vuonna kuin Paulaharju kävi Inarissa ja kolttien mailla ensi kerran. Paulaharju oli tuohon aikaan tuore leski ja viiden lapsen isä, kun ensimmäinen vaimonsa Kreetta-Liisa oli kuollut. Yksinhuoltaja eli niukasti oululaisen kuurojen koulun puutyönopettajana. Kesän tullen lapset olivat Oulussa, vanhemmat lapset hoitivat nuorempia, kun Paulaharju teki keruumatkaansa.

– Aivan ensimmäinen vierailu Lapissa oli vuonna 1910 rajanraivausretkikunnan jäsenenä ja se jätti palavan halun palata. Paulaharju sai matka-apurahoja ja ensimmäinen varsinainen keruumatka kulki Inarin eteläosissa ja Kuolan Lapissa. Reitti lähti Oulusta Rovaniemelle, sieltä Sodankylään, jossa hän oli pari viikkoa. Ivalon Koppelon kylästä Paulaharju kulki Etelä-Inarin saamelaistaloissa ja vanhoilla asuinpaikoilla. Sieltä matka jatkui Nellimin kautta Suonikylän ja Nuortijärven kesäasuinpaikoille. Paluumatka alkoi etuajassa, kun Suomen puolelle Nellimiin palatessa Paulaharjun tavoitti tieto, että ensimmäinen maailmansota oli alkanut. Tästä huolimatta paluumatkalla piti vielä viivähtää Sodankylässä.

– Teitä ei ollut, vaan matka taittui jalan tai veneellä. Paulaharju joutui turvautumaan paikallisten apuun. Hän saattoi joutua odottamaan muutamia päiviä, että joku jouti hänet opastamaan tai soutamaan seuraavaan paikkaan. Ivalon jälkeen matka taittui puoliksi jalan puoliksi venekyydillä. Kiireinen paluumatka alkoi Inarin postiveneellä.

Paulaharjun repussa hänen kirjaustensa perusteella oli vain tarpeellista tavaraa, muutamien henkilökohtaisten tavaroiden lisäksi muun muassa muistivihko, valokuvakone ja kasetit, lehtiö, paperia, valokuvalevyjä, neuloja, pirtua, kyniä, kirjoja.

– Saamelaisten parissa ei ole säilynyt matkasta muistitietoa, mutta Paulaharjun mukaan hänet otettiin hyvin vastaan. Saamelaiset olivat tuohonkin aikaan sosiaalisia, vaikka naiset arastelivat vierasta.

Paikalliset pitivät Paulaharjusta, koska hän ei ylentänyt itseään saamelaisten edessä. Vaatimattomista oloista Kurikan Viitalankylästä lähteneenä hän ymmärsi ja ehkä jopa kaipasi elämän vaatimattomuutta.

– Hänelle kelpasi tavallinen ruoka ja yösija talon lattialla. Hän oli lisäksi käsistään taitava, maastokelpoinen kulkija, aidosti kiinnostunut elämästä Lapissa. Hän ymmärsi myös rauhallisen tutustumisen arvon.

Kielimuuri tuli vastaan etenkin Kuolassa, jossa puhuttiin saamen lisäksi lähinnä Venäjää. Kreeta-Liisalle pohtien, mahtaako pärjätä venäjänkielisten kanssa.

– Lapissa Paulaharjulla oli tulkki kolttien kanssa, nurmeslähtöinen "lappalaistunut" poika Eetu Hulkko. Suomen puolella ei tulkkia tarvittu, sillä inarinsaamelaisista monet osasivat suomea. Paulaharju oppi vuosien mittaan saamelaisia sanoja ja sanontoja, kuten tervehdyksiä, mutta ei käsittääkseni sujuvaa saamen kieltä.

Vuoden 1914 keruun tuloksena oli yli 400 valokuvaa, yli 400 lyijykynäpiirustusta ja noin 70 arkkia puhtaaksi kirjoitettuja muistiinpanoja sekä kenttämuistipanolehtiöitä Inarista ja kolttainmailta noin 500 kaksipuolista sivua. Hän keräsi myös esineitä Oulun ja Valtion kansanteteelliselle museolle, nykyisen Kansallismuseon edeltäjälle.

– Kootulla tiedolla on iso merkitys saamelaisille. Sota vei suuren osan nuorista kolttamiehistä, Petsamon aika toi uudet asukkaat ja teollistuminen sekä suomalaistaminen alkoivat vaikuttaa kulttuuriin ja elämäntapaan. Inaria koetteli vuonna 1920 myös espanjantauti, joka vei ison osan Inarin kunnan asukkaista.

Vuoden 1914 jälkeen Paulaharju teki useita matkoja lähes vuosittain aina 40-luvulle saakka Suomen Lapin lähes joka kolkkaan sekä vielä ylemmäs Ruijaan, Norjan puolelle ja Ruotsin Norlantiin.

– On aivan vaikea ymmärtää, että yksi ihminen on kyennyt keräämään tämän kaiken aineiston, jolla on merkitystä niin sikäläisen kielen kuin kulttuurinkin säilymisen kannalta. Kiinnostuin aikanaan itse Paulaharjusta juuri hänen keräämänsä tiedon takia. Hänen kirjojensa lisäksi aineistoa on paljon Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistossakin.