Osmon ”Rommagömmelistä” löytyy yli neljä kuukautta kansanmusiikkivideoita

KURIKKA

AP Suomalainen

Osmo Oja-Kaukola, 81, plaraa paksua mappia keittiön pöydällä. Hän on ”pannu ylähä” kirjoituskoneella kaikki kuvaamansa pelimanniesitykset ja muut vuoteen 2015 asti.

– Aira Samulinin ja Ekku Peltomäen 25-vuotispäivä... mä olin sielläkin. Piirron Eeron muistokonsertti, siellä olin kans, hän hymähtää.

Osmo on kuvannut pelimannihenkisiä esiintyjiä ja kansantaiteilijoita vuodesta 1983 eli 40 vuotta. Hänellä on yli 3000 tuntia videoita tai digimuotoista tavaraa DVD-levyllä ”Rommagömmelissä”, joka on Osmon lempinimi studiolleen.

3000 tuntia tarkoittaa yli neljää kuukautta. Sen verran kestää, jos kaikki videot katsoo yhteen pötköön, nukkumatta.

Osmo ei ole laskenut, montako musiikki-ihmistä hän on kaikkiaan videoinut.

– Nelisen vuotta sitten täällä vieraili tamperelainen mies, joka tunsi kaikki pelimannit. Hän klikkaili laskukoneensa kanssa, että nimien perusteella yli 500 kuvattua soittajaa oli jo tuolloin kuollut, hän kertoo.

Esimerkiksi Jonna Pirttijoen haitarinsoittoa tarttui Osmon videokameraan ensimmäisen kerran, kun ”flikan jalat ei ulettunu lavittalta lattiaan”. Kappale oli Metsäkukkia ja Jonna noin 5-vuotias.

Heinäkuussa 1996 hän on kuvannut Jalasjärvellä esityksen, jonka nimi oli ainutkertaisesti ”Sontatunkionpohjakonsertti”.

– Kymmenkunta pelimannia soitteli entisen tunkion paikalla, josta oli jäljellä vain pohja, Osmo muistaa.

Tarkkaan ottaen ensimmäinen kirjaus on 13. toukokuuta 1983. Tuolloin Osmo sai päähänsä kuvata mestaripelimanni Eeli Tuomen soitantaa, vaikka omaa videokameraa ei edes vielä ollut.

Lähes 40 vuotta vanha video toistuu vielä ihan hyvänlaisesti. Värit tosin enimmäkseen katoavat, kun Tuomi päästelee pääasiassa omia säveliään 1-, 2- tai 5-rivisellään Joutomiehen jenkasta Tavalliseen valssiin ja Keväisiin kiuruihin, jolla hän voitti aikanaan sävellyskilpailun.

– Olin Eelin työnä tavannut käydä muutenkin. Kerran vaan kysyin, että pitäiskö ottaa kameraa joukkoon. Ei siinä mitään, Eeli totesi ja siitä syntyi sitten tunnin rupeama, Osmo muistelee.

Lainakameran tilalle hän osti oman kameran, VHS Superin. Isohko peli on yhä tallella ja miltei toimivakin.

– Yhteensä näinä vuosina mulla on ollut useita kameroita, joista seitsemän on vielä jäljellä. Se oli vähän sellaista, että kun oli liikkeestä lähtenyt uuden kameran kanssa, niin uutta kehittyneempää versiota pantiin jo kaupan hyllylle, hän nauraa.

Videokasettien ohella hän on kuvannut useisiin formaatteihin. 2000-luvun alussa tulivat tallentavat DVD:t, joista oli myös pienempi versio, sekä MiniDV-kasetti, Video CD ja mitä niitä olikaan. Sittemmin tallennusmedian koko on pienentynyt postimerkin kokoisiin muistikortteihin.

Studiossaan hänellä on kaksikin videonauhuria, joissa molemmissa on paikka myös DVD-levylle. Niillä on ollut helppo siirtää videokasettien sisältö digitaaliseen, säilyvämpään muotoon.

HARRASTUS alkoi siis noin 40 vuotta sitten ja siitä lähtien Osmo Oja-Kaukola on ollut tuttu näky kaikissa alueen kansanmusiikkikonserteissa. Vuoden päätapahtumia hänelle ovat olleet Kaustisen kansanmusiikkijuhlat, Eteläpohjalaiset Spelit, Suupohjan karavaanareiden pelimannikaronkat ja Kurikasta totta kai Matti Viitalan soitot, jossa hän on ollut mukana järjestelyissä alusta lähtien.

Kaustisilla hän on viettänyt kameransa kanssa monta pitkää viikonloppua, tiistaista sunnuntaihin, ja siellä hänelle lyödään automaattisesti pressikortti kaulaan. Yhteistyö alkoi jo vuonna 1990.

Matti Viitalan soitoissa mies on ollut hankkimassa esiintyjiä paikalle. Osmolla on ollut niin hyvät suhteet pelimanneihin, että homma on pelannut vallan mainiosti kökkähengessäkin.

– Kurikassahan oli jonkin aikaa myös Sameli Elomaan soitot, mutta ne tyrehtyivät, Osmo muistaa.

Viitalan soittojen idean lausui reilut 20 vuotta sitten Rannan Heikki, joka keksi tapahtuman nimenkin. Aluksi moni tunnetumpi artisti pyyteli vähintäänkin matkakorvauksia.

– Olen aina sanonut, että mitään ei makseta, mutta ruokitaan niin, että napa kiiltää. Nekin, jotka aluksi kieltäytyivät, ilmestyivät jonkun vuoden päästä kuitenkin paikalle, Osmo myhäilee.

Hänen mukaansa pelimannit eivät oikein tykkää siitä, että joillekin maksetaan ja toisille ei. Kohtelun pitää olla kaikille sama.

HAASTATTELUN aikana Osmo mainitsee useita kurikkalaisia tai lähialueen pelimanneja. Eeli Tuomen lisäksi Matti Salovaara oli hyvin tuttu, Kurikan Pelimannit tietenkin sekä karijokelainen kansainvälisesti tunnettu harmonikkataiteilija Paul Norrback, jonka hautajaiset hän tallensi 1995.

– Se meni vielä niin, että vaimonsa Helmi ei antanut lupaa televisiolle tulla kuvaamaan hautajaisia, koska heillä oli jo kuvaaja, Osmo muistelee.

Erityisesti hänelle on jäänyt mieleen Remu Aaltosen pelimannisetä, jota Saskaksi kutsuttiin. Hän asui pitkälti Ruotsissa, mutta kävi loppujen lopuksi Osmon luona kuvattavana.

– Olin viritellyt hänen haitariaan. Hän ei meinannut ensin suostua, tummat ovat niin ehdottomia monissa asioissa. Mutta vuonna 1996 hän tuli sitten yllättäen käymään aika sairaan näköisenä ja kysyi, että onko sulla kamerat kunnossa. Hän otti sellaisen haitarin syliinsä, jossa oli vibraa, vaikka just sitä vihasi. Parin kolmen viikon päästä sain tiedon, että Saska oli kuollut, Osmo kertoo.

Hän on kuvannut pelimannien ja konserttien ohella myös sotaveteraanien että karjalaisten haastatteluja, joissa mukana oli Yli-Hynnilän Rauno. Tämä tapahtui 90-luvun lopulla ja vuonna 2000.

KANSANMUSIIKIN videoijalla on Suomen suurin yksityinen kokoelma alan tallenteita. Mitäs niille tapahtuu, kun Osmosta aika jättää?

– En tiedä. Paneeko flikka (= tytär) sitten pannunpesähän? hän tuumaa.

No ei todellakaan. Suomen Kansanmusiikkiliitto ja Kansanmusiikki-instituutti ovat molemmat olleet jo pitkään kiinnostuneita kokoelmasta.

– Kyllä näitä joka vuosi on kyselty, että ootkos nyt harkinnut. Siinä on vaan se, että ilman pitääs kaikki antaa.

Hän ei ole tallenteitaan levitellyt nettiin eikä muutenkaan, paitsi pelimanneille itselleen ja heidän omaisille hän on antanut kopioita.

– Olen niitä editoinut ja pätkinyt. Jos akat näkis, että on tuolla lailla pölläälty, niin ei siitä olisi hyvää seurannut, hän veistelee.

Osmo Oja-Kaukola on saanut myös tunnustusta. Hänellä on seinällään Suomen kansanmusiikkiliiton hopeinen ansiomerkki (2002), Kalevalaseuran kunniakirja (2003) sekä Karavaanareitten kultainen yhdistysmerkki.

– Meinaatko sä nuo laittaa lehteen? Ei tarvitsisi, hän vähättelee.

OSMO soittelee itsekin jonkin verran haitaria, mutta vähättelee taitojaan.

– Jotakin Emmaa kun soitan, niin yleensä kuulijalle tulee aika kiirus lähteä. ”Pitää mennä kissiä kattelemaan”, hän vitsailee.

Pelimannimusiikkiin hän syttyi aikoinaan äitinsä kotona, kun Aapeli Hautanen soitteli siellä 2-rivisellä.

– Äireen veljen vaimo oli Aapelin tytär ja Aapeli tuli sitä kautta tutuksi. Tuomen Eeliin ja Salovaaran Mattiin tutustuin joskus 1972–73. Kansanmusiikki sopii mulle hyvin, mähän olen muutenkin tällaanen museosta karaannu!