KOLUMNI:

Erilainen kesä

Niin siinä kävi. Pyörä kaatui ja nilkka vinksahti vinoon. Kelit olivat kauneimmillaan, oli heinäkuinen sunnuntai-ilta. Löysin yllättäen itseni avuliaitten ohikulkijoiden avustamana ambulanssista nilkka lastassa ja matkalla sairaalan päivystykseen. Ei ollut kovin kauaa, kun olin sanonut tuttavalleni, että koskaan ei ole ollut luita poikki. Nyt oli.

Sairaalassa, kun aamuyöhön asti odottelin, mitä seuraavaksi tapahtuu, ehti tuumia kaikenlaista. Vaan eipä tiennyt, miltä kuuden viikon kipsaus ja sen jälkeinen elämä tuntuu.

Jalka leikattiin heti aamulla, kaveriksi vähän titaanilevyä ja ruuveja, ja nilkan luvattiin vielä palaavan eloon. Ei ehkä entisenlaiseksi, mutta kävelykuntoon kumminkin, jonakin päivänä. Sairaalassa olo, hoito ja huolenpito, olivat ensiluokkaista.

Lisäksi huonetoveriksi osui samanhenkinen ja jutunjuurta riitti, se varmaan lievitti tapahtuman tuomaa mielennäiverrystä. Yritimme kylvää positiivista ajattelua, että mieluummin makaamme osastolla kuin saman rakennuksen kylmiössä eli hyvinhän asiat oikeastaan olivat.

Muutaman päivän jälkeen kotiutettiin ja olo oli epävarma. Sauvakävely sai uuden merkityksen: ei ole helppoa kokemattomalle.

Onneksi ruinasin mukaani Maunon, mummorollaattorin, joka osoittautui käteväksi laskutasoksi ja tavaratelineeksi. Pari ensimmäistä viikkoa elämä pyöri ainoastaan jääkaapin, television ja vessan välillä. Kipulääkitys varmisti, että nukuttuakin tuli lopulta.

Kuuden viikon kipsaus jakautui kolmeen kahden viikon jaksoon. Ensin oli loikkimisvaihe, jolloin jalalle ei saanut varata ollenkaan, sitten puolivarausaika ja lopulta kepit veks -aika. Viimein koitti elämää avartava kipsin poisto, vaan eihän se siihen päättynyt. Oli opeteltava uudestaan kävelemään.

Pitkä sairasloma ja äkkipyssäys olivat äkkiväärälle luonteelle raastavaa. Kesäteatterihäsyt jäivät, lomareissut ja työkuviot, kaikki. Toisaalta oli aika jouhevaa kadota suoratoistosarjojen maailmaan ja unohtaa hetkeksi kaikki muu. Mieli kuitenkin palaili jo arkeen.

Onneksi työ on sellaista, että sitä voi jotenkin hoidella etänäkin ja terapiana sainkin muutaman viikon aikana tehtyä joitakin haastatteluja. Oli vähän huono omatunto työkavereita kohtaan ja heille kuuluukin iso kiitos joustavuudesta. Toisen kiitoksen ansaitsevat läheiset, joiden apu oli korvaamatonta.

Edessä on työhön paluu. Vielä jännittää, miten nilkka taipuu auton kytkimelle, mutta maanantaina aion tulla kustannuspaikalle. Esteettömyys on asia, jota pohtii aivan uudella tavalla, mutta eiköhän tästä mennä vain eteenpäin.

Vaikka kesä menikin monelta osin mönkään ja suunnitelmiin tuli muutoksia, kai tällekin sattumukselle oli jokin tarkoitus tai opetus. Ainakin se, että ensi kerralla, kun olen pyörällä liikkeellä, varmistan, ettei pyörä kaadu pysähdyksissä jalan päälle. Mitättömältä tuntuva asia voi muuttaa elämän suunnan hetkeksi.