A-
A+
Kun kirkkoherra lähtee Kurikasta ajelemaan Jalasjärvelle päin, niin seurakunnan työntekijät kuulemma vilkuilevat verhojen välistä, että näkyykö venäläisiä.
No ei, mutta viimeisen 300 vuoden aikana Kurikasta on ainakin kaksi kertaa pappi lähtenyt lipettiin Jalasjärvelle, kun venäläiset sotajoukot ilmestyivät raitille.
Jalasjärvellä elää kansantarina kurikkalaisesta papista, joka pakeni väkensä kanssa Ilvesjoelle piilopirttiin. Pako olisi tarinan mukaan tapahtunut isonvihan (1713–21) alkupuolella.
Vai oliko se sittenkin 1808 ja Suomen sota? Tuolloin kurikkalainen pappi Nils Lagus antoi piialle juuri oikeanlaiset toimintaohjeet ja pelasti Kurikan venäläisten suunnittelemalta kostolta – ja häipyi sen jälkeen Jalasjärvelle.
Ilvesjoella on kutakuinkin tiedossa paikka, jossa kurikkalaisen papin piilopirtti eli pakosauna on aikanaan ollut.
Lähdemme Kurikasta Esko Kohtasen kanssa ottamaan asioista selvää.
Kohtanen on perehtynyt muun muassa Paulaharjun tekstien perusteella Suomen sodan tapahtumiin Kurikassa. Kurikkalaisia oli mukana ns. Harjan kahakassa, jossa ryöstettiin venäläisten kuormasto. Venäläiset olivat kostaneet rosvokeikan kauhajokelaisille kovin ottein: seurasi Pohjanmaan rajuin hävitys ja verenvuodatus.
Kurikkaa odotti sama kohtalo.
On varma tieto, että Nils Lagus oli paennut Jalasjärvelle. Sitä ennen hän oli jättänyt piialleen viisaan ohjeen: ”Kun kasakka tulle tänne, niin sine anta heille ruoka, kaiki parasta mite löyty”.
– Lisäksi piika oli näyttänyt kasakoille torpan, josta löytyi hyvin hoidettu haavoittunut virolainen kasakka. Tämä sitten hellytti venäläiset ja päällikkö Kulnekov määräsi, että kaikki kurikkalaiset on jätettävä rauhaan, Esko Kohtanen kertoo.
Ensimmäisenä kyytiin otetaan Kalervo Vuorenmäki Jalasjärveltä. Hän on historianharrastaja, joka on kirjoittanut talteen varsinkin kansantarinoita, ”joita paapat ennen kertoivat lastenlapsilleen”.
Vuorenmäki selvittää, miksi pappien pako ei ollut niinkään pelkuruutta, sillä varsinkin juuri kirkonmiesten oli syytä paeta miehittäjiä.
– Isonvihan aikana venäläiset ensin syyttivät pappeja siitä, että paikalliset asukkaat olivat liittyneet Ruotsin armeijaan. Sen he olivat Napuen taistelun yhteydessä (1714) havainneet. Myöhemmin venäläiset kylläkin tekivät pappien kanssa sovinnon, koska tarvitsivat näitä verojen keräämisessä.
Vuorenmäen mukaan Jalasjärvellä pidetään varmana asiana, että kurikkalainen pappi on paennut nimenomaan isonvihan aikana Ilvesjoelle.
– Suomen sodan aikana pappi tuli Kurikasta Jalasjärven pappilaan lähinnä kyläreissulle, kun venäläisistä ei koskaan oikein tiennyt, Vuorenmäki vakuuttaa.
Hän mainitsee myös, että Kurikan kappeliseurakunta oli isonvihan aikaan nuori, eli sillä ollut juuri omaisuutta.
– Huonosti siinä olisi köyhän papin käynyt, jos olisi venäläisten käsiin jäänyt, Vuorenmäki arvelee.
Ilvesjoelta kyytiin hyppää Ossi Lamminmäki. Lamminmäen kotitalosta on linnuntietä pari kilometriä Ilvesnevan keskellä olevaan Huhtasaareen, jossa on perimätiedon mukaan kurikkalaispapin piilopirtti.
Lamminmäki on käynyt siellä yhden kerran penskana isänsä kanssa, mutta ei kertaakaan sen jälkeen.
– Ei ollut seinääkään jäljellä silloin, yli 60 vuotta sitten, mutta rakennuksen neliö näkyi selvästi ja kiuas oli koholla, Lamminmäki muistaa.
Piilopirtti on ollut noin 4x4-metrinen rakennus, ei kovin korkea, mutta sisällä on mahtunut kuitenkin seisomaan. Piilopirtissä on ollut kivikiuas, jolla pirttiin saatiin lämpö.
– Ei ole tietoa, onko piilopirtissä ollut ikkunat vai pelkät tuuletusaukot. Luulisin, että lasi-ikkunoita ei ole ollut, koska lasi oli siihen aikaan hyvin kallista, Vuorenmäki tietää.
Ilvesneva on tänään sileää turvesuota. Sen keskellä on Huhtasaari-niminen metsäsaareke, jossa piilopirtti on Lamminmäen Ossin mukaan ollut.
– Piilopirtin lähellä on ollut kaksi ristiä. Todennäköisesti hautapaikat ovat kuuluneet kurikkalaispapin väelle, Kalervo Vuorenmäki valottaa.
Pari sataa vuotta sitten Ilvesneva oli kunnolla märkää. Sitä pitkin kulkivat pitkospuut Huhtasaareen. Venäläisten uhkan takia pitkospuut oli piilotettu sammaleen alle ja vain paikalliset tiesivät, mistä ne lähtevät.
Kävelemme ensin kilometrin verran turvesuota, kunnes tulemme metsäsaarekkeelle. Huhtasaari on paikoin vitikkoista metsää, ja ojitettu.
Hetken kuluttua Lamminmäki pysähtyy ja tunnistaa, että nyt ollaan lähellä.
– Tarkkaa paikkaa ei pysty muistamaan, hän harmittelee.
Haravoimme noin hehtaarin kokoista aluetta, mutta satavarmaa merkkiä piilopirtistä ei löydy.
– Tuossa kasvaa pihlaja, olisiko sen lähellä?
Kohtasen Esko tonkii maata ja löytää sammaloituneen kohouman. Sammaleen alla on kiveä.
– Olisiko se tulisija tässä? Kohtanen kysyy.
– Sovitaan niin.
1700- tai 1800-luvun alussa piilopirtti on ollut todellakin piilopirtti. Ruokaa salapaikkaan piti hakea niistä taloista, jotka olivat lähellä mutta silti aika kaukana kaukana.
– Lähimmät talot ovat olleet Koskuella tai Keskikylässä. Hulkon taloon Keskikylässä on ollut matkaa täältä toistakymmentä kilometriä. Ilvesjoellakin on ollut Liikaluoman talo, mutta se oli tiettävästi autiona tuohon aikaan, Vuorenmäki juttelee.
Siitä ei ole varmaa tietoa, kauanko pappi ja hänen väkensä ovat piilopirtissä aikaansa viettäneet.
– Isonvihan aikana tilanne rauhoittui aika nopeasti, kun venäläiset rupesivat tarvitsemaan pappeja. Jalasjärvelle rakennettiin ensimmäinen kirkkokin isonvihan aikana.
Entä lähtikö kappalainen Ilvesjoelle isonvihan vai Suomen sodan aikana?
Kun asiaa kysyy Kurikan historian kirjoittaneelta Osmo Rinta-Tassilta, ei hän ota kantaa.
– Tuosta ei ole tullut tietoa korviini. On tapahtunut niin paljon sellaista, että tieto on hävinnyt. Langat ovat menneet poikki, Rinta-Tassi tuumaa puhelimessa.
Kurikan historia mainitsee, että ruhtinas Galitzin saapui Kurikkaan 15. helmikuuta 1714, jolloin väki pakeni yleisesti piilopirtteihin, myös seurakunnasta. Silloinen kappalainen Sigfrid Salingius lähti 1714 Länsipohjaan elipohjoiseen, eikä palannut enää takaisin.
Hänen jälkeensä papiksi tuli 1715 Nils Prochman, jolta kirkonmenot ja kirkonkirjat jäivät välillä pitämättä.
Mikäli Huhtasaareen pakeni pappi isonvihan aikana, se lienee ollut sitten Prochman.
Suomen sodan kohdalla Kurikan historiassa vahvistetaan Esko Kohtasen kertoma tarina perimätietona.
Kappalainen Nils Laguksesta mainitaan, että hän kestitsi maaliskuussa 1808 neljä päivää venäläistä everstiä, J.P. Kulnevia. Tilanne muuttui Harjan kahakan jälkeen heinäkuussa 1808. Kurikan historia kertoo:
”Kappalainen Nils Lagus lähti Jalasjärvelle, mutta jätti piikansa kestitsemään venäläisiä”. Muuta ei pakoreissusta mainita. –APS
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Kun kirkkoherra lähtee Kurikasta ajelemaan Jalasjärvelle päin, niin seurakunnan työntekijät kuulemma vilkuilevat verhojen välistä, että näkyykö venäläisiä.
No ei, mutta viimeisen 300 vuoden aikana Kurikasta on ainakin kaksi kertaa pappi lähtenyt lipettiin Jalasjärvelle, kun venäläiset sotajoukot ilmestyivät raitille.
Jalasjärvellä elää kansantarina kurikkalaisesta papista, joka pakeni väkensä kanssa Ilvesjoelle piilopirttiin. Pako olisi tarinan mukaan tapahtunut isonvihan (1713–21) alkupuolella.
Vai oliko se sittenkin 1808 ja Suomen sota? Tuolloin kurikkalainen pappi Nils Lagus antoi piialle juuri oikeanlaiset toimintaohjeet ja pelasti Kurikan venäläisten suunnittelemalta kostolta – ja häipyi sen jälkeen Jalasjärvelle.
Ilvesjoella on kutakuinkin tiedossa paikka, jossa kurikkalaisen papin piilopirtti eli pakosauna on aikanaan ollut.
Lähdemme Kurikasta Esko Kohtasen kanssa ottamaan asioista selvää.
Kohtanen on perehtynyt muun muassa Paulaharjun tekstien perusteella Suomen sodan tapahtumiin Kurikassa. Kurikkalaisia oli mukana ns. Harjan kahakassa, jossa ryöstettiin venäläisten kuormasto. Venäläiset olivat kostaneet rosvokeikan kauhajokelaisille kovin ottein: seurasi Pohjanmaan rajuin hävitys ja verenvuodatus.
Kurikkaa odotti sama kohtalo.
On varma tieto, että Nils Lagus oli paennut Jalasjärvelle. Sitä ennen hän oli jättänyt piialleen viisaan ohjeen: ”Kun kasakka tulle tänne, niin sine anta heille ruoka, kaiki parasta mite löyty”.
– Lisäksi piika oli näyttänyt kasakoille torpan, josta löytyi hyvin hoidettu haavoittunut virolainen kasakka. Tämä sitten hellytti venäläiset ja päällikkö Kulnekov määräsi, että kaikki kurikkalaiset on jätettävä rauhaan, Esko Kohtanen kertoo.
Ensimmäisenä kyytiin otetaan Kalervo Vuorenmäki Jalasjärveltä. Hän on historianharrastaja, joka on kirjoittanut talteen varsinkin kansantarinoita, ”joita paapat ennen kertoivat lastenlapsilleen”.
Vuorenmäki selvittää, miksi pappien pako ei ollut niinkään pelkuruutta, sillä varsinkin juuri kirkonmiesten oli syytä paeta miehittäjiä.
– Isonvihan aikana venäläiset ensin syyttivät pappeja siitä, että paikalliset asukkaat olivat liittyneet Ruotsin armeijaan. Sen he olivat Napuen taistelun yhteydessä (1714) havainneet. Myöhemmin venäläiset kylläkin tekivät pappien kanssa sovinnon, koska tarvitsivat näitä verojen keräämisessä.
Vuorenmäen mukaan Jalasjärvellä pidetään varmana asiana, että kurikkalainen pappi on paennut nimenomaan isonvihan aikana Ilvesjoelle.
– Suomen sodan aikana pappi tuli Kurikasta Jalasjärven pappilaan lähinnä kyläreissulle, kun venäläisistä ei koskaan oikein tiennyt, Vuorenmäki vakuuttaa.
Hän mainitsee myös, että Kurikan kappeliseurakunta oli isonvihan aikaan nuori, eli sillä ollut juuri omaisuutta.
– Huonosti siinä olisi köyhän papin käynyt, jos olisi venäläisten käsiin jäänyt, Vuorenmäki arvelee.
Ilvesjoelta kyytiin hyppää Ossi Lamminmäki. Lamminmäen kotitalosta on linnuntietä pari kilometriä Ilvesnevan keskellä olevaan Huhtasaareen, jossa on perimätiedon mukaan kurikkalaispapin piilopirtti.
Lamminmäki on käynyt siellä yhden kerran penskana isänsä kanssa, mutta ei kertaakaan sen jälkeen.
– Ei ollut seinääkään jäljellä silloin, yli 60 vuotta sitten, mutta rakennuksen neliö näkyi selvästi ja kiuas oli koholla, Lamminmäki muistaa.
Piilopirtti on ollut noin 4x4-metrinen rakennus, ei kovin korkea, mutta sisällä on mahtunut kuitenkin seisomaan. Piilopirtissä on ollut kivikiuas, jolla pirttiin saatiin lämpö.
– Ei ole tietoa, onko piilopirtissä ollut ikkunat vai pelkät tuuletusaukot. Luulisin, että lasi-ikkunoita ei ole ollut, koska lasi oli siihen aikaan hyvin kallista, Vuorenmäki tietää.
Ilvesneva on tänään sileää turvesuota. Sen keskellä on Huhtasaari-niminen metsäsaareke, jossa piilopirtti on Lamminmäen Ossin mukaan ollut.
– Piilopirtin lähellä on ollut kaksi ristiä. Todennäköisesti hautapaikat ovat kuuluneet kurikkalaispapin väelle, Kalervo Vuorenmäki valottaa.
Pari sataa vuotta sitten Ilvesneva oli kunnolla märkää. Sitä pitkin kulkivat pitkospuut Huhtasaareen. Venäläisten uhkan takia pitkospuut oli piilotettu sammaleen alle ja vain paikalliset tiesivät, mistä ne lähtevät.
Kävelemme ensin kilometrin verran turvesuota, kunnes tulemme metsäsaarekkeelle. Huhtasaari on paikoin vitikkoista metsää, ja ojitettu.
Hetken kuluttua Lamminmäki pysähtyy ja tunnistaa, että nyt ollaan lähellä.
– Tarkkaa paikkaa ei pysty muistamaan, hän harmittelee.
Haravoimme noin hehtaarin kokoista aluetta, mutta satavarmaa merkkiä piilopirtistä ei löydy.
– Tuossa kasvaa pihlaja, olisiko sen lähellä?
Kohtasen Esko tonkii maata ja löytää sammaloituneen kohouman. Sammaleen alla on kiveä.
– Olisiko se tulisija tässä? Kohtanen kysyy.
– Sovitaan niin.
1700- tai 1800-luvun alussa piilopirtti on ollut todellakin piilopirtti. Ruokaa salapaikkaan piti hakea niistä taloista, jotka olivat lähellä mutta silti aika kaukana kaukana.
– Lähimmät talot ovat olleet Koskuella tai Keskikylässä. Hulkon taloon Keskikylässä on ollut matkaa täältä toistakymmentä kilometriä. Ilvesjoellakin on ollut Liikaluoman talo, mutta se oli tiettävästi autiona tuohon aikaan, Vuorenmäki juttelee.
Siitä ei ole varmaa tietoa, kauanko pappi ja hänen väkensä ovat piilopirtissä aikaansa viettäneet.
– Isonvihan aikana tilanne rauhoittui aika nopeasti, kun venäläiset rupesivat tarvitsemaan pappeja. Jalasjärvelle rakennettiin ensimmäinen kirkkokin isonvihan aikana.
Entä lähtikö kappalainen Ilvesjoelle isonvihan vai Suomen sodan aikana?
Kun asiaa kysyy Kurikan historian kirjoittaneelta Osmo Rinta-Tassilta, ei hän ota kantaa.
– Tuosta ei ole tullut tietoa korviini. On tapahtunut niin paljon sellaista, että tieto on hävinnyt. Langat ovat menneet poikki, Rinta-Tassi tuumaa puhelimessa.
Kurikan historia mainitsee, että ruhtinas Galitzin saapui Kurikkaan 15. helmikuuta 1714, jolloin väki pakeni yleisesti piilopirtteihin, myös seurakunnasta. Silloinen kappalainen Sigfrid Salingius lähti 1714 Länsipohjaan elipohjoiseen, eikä palannut enää takaisin.
Hänen jälkeensä papiksi tuli 1715 Nils Prochman, jolta kirkonmenot ja kirkonkirjat jäivät välillä pitämättä.
Mikäli Huhtasaareen pakeni pappi isonvihan aikana, se lienee ollut sitten Prochman.
Suomen sodan kohdalla Kurikan historiassa vahvistetaan Esko Kohtasen kertoma tarina perimätietona.
Kappalainen Nils Laguksesta mainitaan, että hän kestitsi maaliskuussa 1808 neljä päivää venäläistä everstiä, J.P. Kulnevia. Tilanne muuttui Harjan kahakan jälkeen heinäkuussa 1808. Kurikan historia kertoo:
”Kappalainen Nils Lagus lähti Jalasjärvelle, mutta jätti piikansa kestitsemään venäläisiä”. Muuta ei pakoreissusta mainita. –APS
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Kun kirkkoherra lähtee Kurikasta ajelemaan Jalasjärvelle päin, niin seurakunnan työntekijät kuulemma vilkuilevat verhojen välistä, että näkyykö venäläisiä.
No ei, mutta viimeisen 300 vuoden aikana Kurikasta on ainakin kaksi kertaa pappi lähtenyt lipettiin Jalasjärvelle, kun venäläiset sotajoukot ilmestyivät raitille.
Jalasjärvellä elää kansantarina kurikkalaisesta papista, joka pakeni väkensä kanssa Ilvesjoelle piilopirttiin. Pako olisi tarinan mukaan tapahtunut isonvihan (1713–21) alkupuolella.
Vai oliko se sittenkin 1808 ja Suomen sota? Tuolloin kurikkalainen pappi Nils Lagus antoi piialle juuri oikeanlaiset toimintaohjeet ja pelasti Kurikan venäläisten suunnittelemalta kostolta – ja häipyi sen jälkeen Jalasjärvelle.
Ilvesjoella on kutakuinkin tiedossa paikka, jossa kurikkalaisen papin piilopirtti eli pakosauna on aikanaan ollut.
Lähdemme Kurikasta Esko Kohtasen kanssa ottamaan asioista selvää.
Kohtanen on perehtynyt muun muassa Paulaharjun tekstien perusteella Suomen sodan tapahtumiin Kurikassa. Kurikkalaisia oli mukana ns. Harjan kahakassa, jossa ryöstettiin venäläisten kuormasto. Venäläiset olivat kostaneet rosvokeikan kauhajokelaisille kovin ottein: seurasi Pohjanmaan rajuin hävitys ja verenvuodatus.
Kurikkaa odotti sama kohtalo.
On varma tieto, että Nils Lagus oli paennut Jalasjärvelle. Sitä ennen hän oli jättänyt piialleen viisaan ohjeen: ”Kun kasakka tulle tänne, niin sine anta heille ruoka, kaiki parasta mite löyty”.
– Lisäksi piika oli näyttänyt kasakoille torpan, josta löytyi hyvin hoidettu haavoittunut virolainen kasakka. Tämä sitten hellytti venäläiset ja päällikkö Kulnekov määräsi, että kaikki kurikkalaiset on jätettävä rauhaan, Esko Kohtanen kertoo.
Ensimmäisenä kyytiin otetaan Kalervo Vuorenmäki Jalasjärveltä. Hän on historianharrastaja, joka on kirjoittanut talteen varsinkin kansantarinoita, ”joita paapat ennen kertoivat lastenlapsilleen”.
Vuorenmäki selvittää, miksi pappien pako ei ollut niinkään pelkuruutta, sillä varsinkin juuri kirkonmiesten oli syytä paeta miehittäjiä.
– Isonvihan aikana venäläiset ensin syyttivät pappeja siitä, että paikalliset asukkaat olivat liittyneet Ruotsin armeijaan. Sen he olivat Napuen taistelun yhteydessä (1714) havainneet. Myöhemmin venäläiset kylläkin tekivät pappien kanssa sovinnon, koska tarvitsivat näitä verojen keräämisessä.
Vuorenmäen mukaan Jalasjärvellä pidetään varmana asiana, että kurikkalainen pappi on paennut nimenomaan isonvihan aikana Ilvesjoelle.
– Suomen sodan aikana pappi tuli Kurikasta Jalasjärven pappilaan lähinnä kyläreissulle, kun venäläisistä ei koskaan oikein tiennyt, Vuorenmäki vakuuttaa.
Hän mainitsee myös, että Kurikan kappeliseurakunta oli isonvihan aikaan nuori, eli sillä ollut juuri omaisuutta.
– Huonosti siinä olisi köyhän papin käynyt, jos olisi venäläisten käsiin jäänyt, Vuorenmäki arvelee.
Ilvesjoelta kyytiin hyppää Ossi Lamminmäki. Lamminmäen kotitalosta on linnuntietä pari kilometriä Ilvesnevan keskellä olevaan Huhtasaareen, jossa on perimätiedon mukaan kurikkalaispapin piilopirtti.
Lamminmäki on käynyt siellä yhden kerran penskana isänsä kanssa, mutta ei kertaakaan sen jälkeen.
– Ei ollut seinääkään jäljellä silloin, yli 60 vuotta sitten, mutta rakennuksen neliö näkyi selvästi ja kiuas oli koholla, Lamminmäki muistaa.
Piilopirtti on ollut noin 4x4-metrinen rakennus, ei kovin korkea, mutta sisällä on mahtunut kuitenkin seisomaan. Piilopirtissä on ollut kivikiuas, jolla pirttiin saatiin lämpö.
– Ei ole tietoa, onko piilopirtissä ollut ikkunat vai pelkät tuuletusaukot. Luulisin, että lasi-ikkunoita ei ole ollut, koska lasi oli siihen aikaan hyvin kallista, Vuorenmäki tietää.
Ilvesneva on tänään sileää turvesuota. Sen keskellä on Huhtasaari-niminen metsäsaareke, jossa piilopirtti on Lamminmäen Ossin mukaan ollut.
– Piilopirtin lähellä on ollut kaksi ristiä. Todennäköisesti hautapaikat ovat kuuluneet kurikkalaispapin väelle, Kalervo Vuorenmäki valottaa.
Pari sataa vuotta sitten Ilvesneva oli kunnolla märkää. Sitä pitkin kulkivat pitkospuut Huhtasaareen. Venäläisten uhkan takia pitkospuut oli piilotettu sammaleen alle ja vain paikalliset tiesivät, mistä ne lähtevät.
Kävelemme ensin kilometrin verran turvesuota, kunnes tulemme metsäsaarekkeelle. Huhtasaari on paikoin vitikkoista metsää, ja ojitettu.
Hetken kuluttua Lamminmäki pysähtyy ja tunnistaa, että nyt ollaan lähellä.
– Tarkkaa paikkaa ei pysty muistamaan, hän harmittelee.
Haravoimme noin hehtaarin kokoista aluetta, mutta satavarmaa merkkiä piilopirtistä ei löydy.
– Tuossa kasvaa pihlaja, olisiko sen lähellä?
Kohtasen Esko tonkii maata ja löytää sammaloituneen kohouman. Sammaleen alla on kiveä.
– Olisiko se tulisija tässä? Kohtanen kysyy.
– Sovitaan niin.
1700- tai 1800-luvun alussa piilopirtti on ollut todellakin piilopirtti. Ruokaa salapaikkaan piti hakea niistä taloista, jotka olivat lähellä mutta silti aika kaukana kaukana.
– Lähimmät talot ovat olleet Koskuella tai Keskikylässä. Hulkon taloon Keskikylässä on ollut matkaa täältä toistakymmentä kilometriä. Ilvesjoellakin on ollut Liikaluoman talo, mutta se oli tiettävästi autiona tuohon aikaan, Vuorenmäki juttelee.
Siitä ei ole varmaa tietoa, kauanko pappi ja hänen väkensä ovat piilopirtissä aikaansa viettäneet.
– Isonvihan aikana tilanne rauhoittui aika nopeasti, kun venäläiset rupesivat tarvitsemaan pappeja. Jalasjärvelle rakennettiin ensimmäinen kirkkokin isonvihan aikana.
Entä lähtikö kappalainen Ilvesjoelle isonvihan vai Suomen sodan aikana?
Kun asiaa kysyy Kurikan historian kirjoittaneelta Osmo Rinta-Tassilta, ei hän ota kantaa.
– Tuosta ei ole tullut tietoa korviini. On tapahtunut niin paljon sellaista, että tieto on hävinnyt. Langat ovat menneet poikki, Rinta-Tassi tuumaa puhelimessa.
Kurikan historia mainitsee, että ruhtinas Galitzin saapui Kurikkaan 15. helmikuuta 1714, jolloin väki pakeni yleisesti piilopirtteihin, myös seurakunnasta. Silloinen kappalainen Sigfrid Salingius lähti 1714 Länsipohjaan elipohjoiseen, eikä palannut enää takaisin.
Hänen jälkeensä papiksi tuli 1715 Nils Prochman, jolta kirkonmenot ja kirkonkirjat jäivät välillä pitämättä.
Mikäli Huhtasaareen pakeni pappi isonvihan aikana, se lienee ollut sitten Prochman.
Suomen sodan kohdalla Kurikan historiassa vahvistetaan Esko Kohtasen kertoma tarina perimätietona.
Kappalainen Nils Laguksesta mainitaan, että hän kestitsi maaliskuussa 1808 neljä päivää venäläistä everstiä, J.P. Kulnevia. Tilanne muuttui Harjan kahakan jälkeen heinäkuussa 1808. Kurikan historia kertoo:
”Kappalainen Nils Lagus lähti Jalasjärvelle, mutta jätti piikansa kestitsemään venäläisiä”. Muuta ei pakoreissusta mainita. –APS
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide