Kohtaa muistisairas ihminen arvostavasti

KURIKKA

Ulla Antila-Bamichas

Kirjailija ja toimittaja Hanna Jensen kertoi kurikkalaisyleisölle kokemuksistaan muistisairaan isän ja äidin kanssa elämisestä. Hän rohkaisi kuulijoita muistisairaan ihmisen kohtaamiseen.

Luento oli osa opetusministeriön rahoittamaa, Kurikan ja Kauhajoen-Teuvan kansalaisopistojen yhteistä Kestävä elämäntapa -hanketta. Kuulijoita oli Kurikassa nelisenkymmentä.

– Muistisairaita ihmisiä on Suomessa lähes 200 000. Vuosittain todetaan 15 000 uutta sairastunutta, tietää Jensen.

Ei siis ole kysymys harvinaisesta sairaudesta. Melkein jokainen tuntee tai tietää muistisairaan ihmisen ja on joutunut miettimään, miten häneen pitäisi suhtautua. Eniten se mietityttää niitä, joilla on muistisairas omassa perhepiirissä.

– Kohtaa muistisairas arvostavasti, siinä molemmat voittavat, oli Jensenin vahva sanoma.

Minä-keskeisestä ajattelusta pitäisi kohtaamisessa siirtyä kohti toista ihmistä.

– Muistisairaalla on ehkä 80 vuotta elämää takanaan, huomaa minkälaisia kokemuksia, minkälaista elämää hän on elänyt. Hän on ainutlaatuinen persoona. Mitä enemmmän osaat sitä kunnioittaa, sen parempi yhteys teidän välille voi syntyä, tiesi puhuja omasta, monivuotisesta kokemuksestaan muistisairaan lähellä.

Ensin sairastui Jensenin isä ja muutama vuosi isän kuoleman jälkeen äiti. He olivat erilaisia persoonia niin ennen kuin jälkeen sairastumistaan.

Äiti on aktiivinen, liikkuva ja vahvatahtoinen henkilö. Hänen kanssaan tytär on saanut yhä uudestaan etsiä selitystä ja myötämielistä ymmärrystä muistisairauden tuomiin reaktioihin ja syytöksiinkin.

– On pitänyt opetella tunnistamaan se, miltä muistisairaasta tuntuu, eikä niinkään kuunnella mitä hän sanoo, tietää Jensen. Hänen mukaansa järkipuhe on välillä hyvästeltävä.

– Muistisairas tarvitsee lähelleen ihmisen, jolla on ymmärtäväiset silmät, sydämen sivistystä. Eikä hänelle saa valehdella, ei edes terapeuttisessa mielessä.

Tue ihmisen vahvuuksia, on myös selkeä ohje muistisairaan kohtaamisessa.

– Tietyissä tilanteissa muistisairas on avuton, se täytyy huomata ja hyväksyä. Hänen toimintakykyään ei kuitenkaan saisi aliarvioida, ei ole hyvä auttaa liikaa. Parempi olla tukena jonkin tehtävän hoidossa, voi tehdä yhdessä ja olla avuksi.

Ei ole hyvä aiheuttaa sairaalle ”kasvojen menettämistä” huomauttamalla tai kauhistelemalla menetettyjä taitoja tai muistamattomuutta.

Arvostelematon kuunteleminen ja muisteleminen on tärkeää.

Hanna Jensen kertoi, että hän edelleen tilaa äidilleen sanomalehden ja vie pankin tilitiedot, vaikka tämä niitä vain hajamielisesti selailee. Tärkeintä on, että hänellä säilyy tunne arkisten asioiden hallinnasta ja sujumisesta.

– Lempeyttä ja hyväksyntää yritän löytää itsestäni hämmentävissäkin tilanteissa. Pitää muistaa, ettei äiti tarkoita mitään pahaa kysymyksillään ja kommenteillaan.

Jensen tietää, kuinka tunteita herättävää muistisairaan kanssa toimiminen on.

– Kaikki omaisen tunteet ovat sallittuja, vihakin. Miten siitä selviää? Voi pyrkiä ajattelemaan, että nyt tuntuu tältä, mutta minun ei tarvitse toimia sen mukaan. Voin ottaa etäisyyttä itseeni ja tunteisiini.

– Kaksi ihmistä saa lahjan, niin muistisairas kuin omainenkin, kun tilanne rauhoittuu ja yhdessäolo jatkuu myönteisenä. Muistisairaalle ihmiselle jokainen kohtaaminen on ensimmäinen.

Tärkeä kysymys on myös, kuinka omainen, puoliso tai ystävä oppii elämään muistisairaan rinnalla, kuinka selviää sairauden aiheuttamasta surusta ja menetyksen tunteesta.

Jensenin mukaan sekin onnistuu. Kyse on lopulta sairauden syvällisestä hyväksymisestä.

Se on usein pitkä prosessi, jonka kanssa ihminen tarvitsee toisten ihmisten ja yhteisön tukea. Tärkeitä ovat vertaistuksi, auttajat ja vapaaehtoiset.

Omaisten on myös opittava pyytämään apua, totesi Jensen.

Opiskelu ja tiedon hankinta on yksi keino. Hanna Jensen opiskelee parhaillaan Turussa logoterapiaa, psykologian ja filosofian suuntausta, joka korostaa elämän tarkoitusta, pitää tärkeänä ihmisen suuntautumista itsensä ulkopuolelle ja kannustaa etsimään myönteisiä puolia tilanteesta.

Lähiomaisen asemassaan Jensen on huomannut, kuinka tärkeitä äidin vanhojen ystävien ja työkavereiden tapaamiset ovat niin äidille kuin hänelle itselleenkin.

Menneisyyden merkistys voi olla suuri muistisairaan elämässä.

– Minä tunnen äidin vain tyttären näkökulmasta. Voi kun ystävät ja tuttavat pysyisivät muistisairaiden ihmisten elämässä!