A-
A+
Vilho muistuttaa meille yhä, millaisen uhrauksen itsenäisyytemme on vaatinut.
Suomi täyttää tänä itsenäisyyspäivänä 107 vuotta. Sitä juhlitaan maassamme uudessa tilanteessa. Maa sai keväällä uuden presidentin ja Alexander Stubb isännöi Suzanne-vaimonsa kanssa linnanjuhlia ensimmäistä kertaa. Pieniä muutoksia oli odotettavissa juhlien kulkuun. Merkittävin uudistus lienee sotaveteraanien poisjäänti perjantai-illan kättelyjonosta. Heille järjestettiin oma juhlansa aiemmin tällä viikolla ja näin he saavat keskittyä itsenäisyyspäivän viettoon rauhallisemmissa merkeissä kuin Presidentinlinnan hulinassa.
Veteraanien määrä on viime vuosina pudonnut rajusti koko maassa. Syksyllä heitä oli joukossamme vielä lähes 1 600 ja heidän puolisoitaan ja leskiä noin 5 000. Kun nuorimman sotaan lähteneen ikäluokan eli vuonna 1925 syntyneiden ikä alkaa pian ykkösellä, ei kovin moni maamme puolustajista ole enää joukossamme. Aiemmin tänä vuonna haudattiin kanta-Kurikan viimeinen sotaveteraani 99-vuotiaana.
Tänä syksynä koettiin kurikkalaisittain harvinainen, mutta merkittävä sankarihautaus, kun nuorena kaatunut ja rintamalle jäänyt Vilho Vainionpää laskettiin haudanlepoon Kurikan kirkkomaalla. Jälkipolville liki tuntemattomaksi jäänyt Vilho saatiin viimein kotiin. Hänen tarinansa koskettaa erityisesti näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä, niin sukulaisia kuin meitä kaikkia kurikkalaisia.
Kuten Vilhon pikkuveljen tyttärenpoika Mikael Mäenpää lehtemme haastattelussa kertoo, Vilhon löytyminen ja kotiinpaluu ovat tarjoilleet uutta kontaktipintaa historiaan.
Nuoremmalle polvelle sotaan lähteneet ovat olleet ”vain” tuntematon joukko sotilaita, mutta jokaisella heistä on ollut myös oma tahto, omat toiveet, ajatukset ja suunnitelmat, kuten kenellä tahansa nuorella aikuisella tänäkin päivänä. Mäenpään ajatukseen siitä, ettei enää koskaan tarvitsisi kokea samaa ja lähettää poikia sotaan, on helppo yhtyä.
Vilho Vainionpään hautajaiset kiinnostivat laajalti, myös mediaa, myös Kurikka-lehti uutisoi asian näyttävästi. Nyt, kun Vilhon tarina alkaa vähitellen aueta sukulaisille, Vilho muistuttaa meille yhä, millaisen uhrauksen itsenäisyytemme on vaatinut.
Tuntuu, että sota on yhä enemmän läsnä omassakin arjessamme. Naapurimaamme sotii ja lähes päivittäiseen uutisointiin kuuluvat myös erilaiset sabotaasit ja kyberuhkat. Tässä valossa Vilhon ja aikalaisten teot saavat uuden ja konkreettisen merkityksen.
Kiitos – ja piste. Muita sanoja ei ole, eikä ehkä tarvitakaan. –KR