KOLUMNI:

Kaavin syntymäpäivälahjan takapenkiltä

Sain kutsun serkkuni 80-vuotispäiville. Sen ikäiselle ei enää viedä hopealusikoita eikä saunatakkeja, joten päätin viedä hunajapurkin.

Kun nousin autosta Tuomikylässä, paikalla oli viitisentoista ihmistä ja minä ilman lahjaa. Hunajapurkki onnittelukortteineen oli kotona paperikassissa pöydällä. Kahta kättä heittäen en kehdannut mennä ja autossani oli vain sateenvarjo, jota en malttanut antaa.

Vishyvesipakkaus kävisi ehkä päinsä. Retuutin avattua säkkiä päivänsankarille ja rouva lähti heti viemään juomia ulkokartanolle. Eihän juomapatteri mikään silmän ilo komeiden korttien ja annansilmien seassa pöydässä toki olisi ollutkaan.

Syntymäpäiväjuhlat ovat minulta aikaisemminkin menneet mönkään. Olin 70-luvun alussa paikallislehdessä, jossa oli kaksi työntekijää.

Toimistonhoitajalle kuului huolehtia rahaan liittyvistä tehtävistä. Minä ilmoittauduin nimismies Ylermi Tammelinille, että olin kirjoittaja- ja kuvaustaitoineni lehden uusi päätoimittaja.

En ole hurmaantunut edustustehtävistä, mutta niitä kuitenkin on siunaantunut ja ollut pakko hoitaa. Lehden johtokunnan jäsen Arvo Hannula, yksi Ilvesjoen autohajottamon omistajista, täytti vuosia. Minun piti rustata viemiset. Ostin kortin.

Me palkattu väki ja johtokunta ajelimme kenkätehtaanjohtaja Väinö Suokon johdolla suu messingillä onnittelemaan. Päivänsankari ilahtui kovasti kortistani, sillä olin sorvannut soman tekstin 50-vuotiaalle, vaikka hän oli jo kuusikymppinen.

Olen synnynnäinen väärinymmärtäjä. Koska olin Jalasjärven – Peräseinäjoen Kunnallissanomien ainoa toimittaja, aika ei riittänyt joka paikkaan.

Ilman kuvia lehti muistuttaisi Pravdaa. Paperikuvien teko ulkoistettiin, mutta filmit oli järkevää kehittää itse, jotta voin valita parhaat ruudut ja kirjoittaa oikeat kuvatekstit.

Toimittajaopiskeluun 60-luvulla kuului sekä ottaa kuvat, kehittää filmit että valmistaa pimiössä paperikopiot.

Halusin säilyttää saamani taidon kehittää paperikuvia ja sovin Rehupiikles-Joose Tammelinin isän kanssa, että voin käydä tekemässä yksityiskuviani hänen työpaikallaan.

Filmit kourassa kävelin iltasella Jalasjärven poliisilaitokselle. Pari vuorossa ollutta poliisia jutteli mukavia ja työnsi minut pimiöön.

Huomasin, että suurennuskoneen lamppu oli rikki. Kopeloin hyllyjä ja löysin yhden, joka näytti hiukan liian pyöreältä, mutta koska se meni vaivatta jengoilleen, ajattelin, että voi olla muunlaisiakin mihin olin tottunut. Väänsin lamppua ja valot katkesivat koko poliisilaitokselta.

Pian kuului verkkaisia askeleita oven takaa, oliko minulla ongelmia. Yskin ja nieleskelin, mutta en saanut moitteita eikä tullut jälkipuheita, sillä toimittajien ja poliisien on oltava hyvissä väleissä, koska molemmat tarvitsevat toisiaan.

Olen jäänyt eläkkeelle maakuntalehdestä ja totuin siihen, että samana päivänä voi joutua soittamaan poliisikierroksen neljäkin kertaa. En tiedä onko käytäntö entinen. Tuskin kolariuutiset vieläkään lentävät itsekseen lehden sivuille.

Raija Peltomaa

Eläkkeellä oleva toimittaja