KOLUMNI:

Suomi on rikas kieli

Suoritimme vuoden alkajaisiksi kotona arkeologisia kaivauksia. Löytyi mielenkiintoisia muinaismuistoja, mm. pohjoiskarjalaisen puolisoni 15-vuotiaana kirjoittama kuvaus ajankohtaisista tapahtumista. Erään opettajan vaimo oli raskaana ja tuolloinen oppilas kirjoitti tulevasta isästä: ”Sehi on vanahemmiten vilihakoitunu.”

Koska puolisoni on säilyttänyt värikkään murteensa ihailtavan hyvin, on murteellisesti monikulttuurisessa perheessämme tullut tavaksi valita puheenparsi siltä murrealueelta, jolla ilmaisu on passelimpi. Tilanteen tai mielialan mukaan voi valita ”Mitä sä pölläälet?” tai ”Oo hupsuumata”. Ei hötkyyllä tai kuhampahan kahttoo. Köppääsen, ruokottoman ja päässilimääsen nappaan omalta murrealueeltani.

Jos aikoinaan espoolainen kurssikaverini pyysi minua usein ajoin toistelemaan lausetta: ”Mä kuron vartahilla kakslykkyystä kairaa”, koska hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, niin välillä voi tulkintavaikeuksia tulla myös pohjoiskarjalan murreilmaisuissa. Edesmennyt anoppini ja hänen äitinsä tarinoivat arkipäivän tapahtumista varsin värikkäästi. ”Sehi on minnuu nuorempi ja niin huonohenkinen. Viimme viikolla kulettaa öttyytettiin älyttömänä saerraalaan.” Kun kuulin tämän ensimmäistä kertaa, niin melkein ymmärsin. Luulin, että mummon naapuri meni psykoosiin, mutta hän olikin ollut vain tajuttomana.

Pohjoiskarjalan murteessa ei säästellä sanoja, vaan verbejä liitetään usein peräkkäin kaksi, joista jälkimmäinen on toiminnan kuvaus. Jos joku juosta pinttelee niin se on aivan eri asia kuin juosta rehkuttaa. Luulenpa, että kuvaus tekee pohjalaisellekin selväksi, kumpi juoksijoista on ”huonohenkisempi”. Aina ei toki tarvita laveaa kuvailua. Eiköhän yksikin sana anna riittävän kuvan, jos vaikka laulaja uilottaa tai naula lasautetaan seinään.

Itselle vieraasta murteesta voi tulla erikoisiakin assosiaatioita. Kun täytyy tarkistaa, ovatko pyykit narulla kuivia niin niitä voi käydä hyvväilemässä, kuten mitä tahansa mitä kosketellaan. Jos on liukasta, niin matkalla voi langeta, ja jos lankeaa, on vaarana pyöriä rinnettä alas yhtenä myterinä. Logiikka ilmaisun merkitystä arpoessa ei aina pidä. Em. älyttömän vastakohdan voisi luulla olevan älyssään, mutta kun kysytään ”Onko se älyssään” niin mennäänkin ruokakulttuurin puolelle. Älyssään on nimittäin pohjanmaaksi tisvallista. Vaikka ruoka syömäkelpoista olisikin, niin leivän ei passaa olla katolla paistettua eikä kohokuorta. Appiukon mielestä liian lennokkaasti ajatteleva ihminenkin oli kohokuori. Pohjalaisessa ruokapöydässä ei oteta palasta, muttei myöskään tärkiää ryötetä tuukia.

Eri murrealueilla on myös omat, käyttökelpoiset sanontansa. Pohjalainen luuraa ku rotta toupista, mutta pohjoiskarjalainen tuijottaa kun Kamulan Matin sika kivvee. Viimeksi mainittu tosin muotoutui esikoisemme suussa: ”Tuijottaa kun Kamulan Matin sika kiipee.” Väärinkäsityksistä on syntynyt perheemme kolmas kieli, perheslangi. Sekin on ahkerassa käytössä. No mutta minen ny joura tällä erää enämpää höpäjämähän. Saatei mullon kakslykkyynen kaira vartahilla.

Tuula Kuittinen