A-
A+
Mieli. Tuo ihmisen kummajainen, virkistyi ja terästyi, ajatuksen voima sai evästä.
Viime viikko oli täynnä leipää ja sirkushuveja. Kolme teatteriesitystä viidessä päivässä. Lisäksi yksi ilta pyhittyi omalle teatteriharrastukselle.
Mitä viikosta jäi sitten käteen tai paremminkin mieleen? Sepä se. Mieli. Tuo ihmisen kummajainen, virkistyi ja terästyi, ajatuksen voima sai evästä. Siltä ainakin tuntui ja tuntuu yhä.
Seinäjoen kaupunginteatterin ensi-illassa Ronja Ryövärintytär kajautti riemullisen keväthuutonsa ”Heleiii” lähes täydelle katsomolle, joka koostui suurelta osin lapsista.
Moni vanhempi oli tuonut jälkikasvunsa katsomaan opettavaista Astrid Lindgrenin tarinaa Ronjasta ja Birkestä. Matiaksenmetsän ja Borgan väen mittelöt olivat aikuisellekin nautittavaa katseltavaa, kiitos tarinan, kiitos lavastuksen ja puvustuksen, ja tietenkin aivan mahtavan näyttelijäntyön. Tuttu tarina kosketti ja keskusteluttikin.
Olin ottanut lapseni mukaan, nelikon vanhimmaisen, jo kolmekymppisen esikoiseni, äiti itsekin nykyään. Männiäiset ja Kakkiaiset ryöpsähtivät mielensyövereistä esiin, kun hän aprikoi olleensa ala-asteikäisenä katsomassa samaa näytelmää samassa teatterissa. Se esitettiin nyt uudestaan, uudistettuna, 20 vuoden jälkeen. Teatteri oli puhutellut tuolloin ja se puhutteli nyt.
Perjantaina piipahdin rajan takana Ilmajoella katsomassa sikäläisen nuorisoseuran Suku on pahin -komediaa. Sopivaa aivot narikkaan -huumoria, jossa ajatustakin on mukana. Vastapainoa kiireiselle arjelle ja hyvä aloitus viikonloppuun.
Sunnuntaina vuorossa oli työtehtävä, johon otin seurakseni nelikostani toiseksi nuorimmaiseni. Harrastajateatteri Synkyn Juurihoito puri niin äitiin kuin tyttäreenkin. Tuttujen näyttelijöiden työskentelyä oli ilo seurata – mutta näytelmästä enemmän toisaalla arviossa.
Mikä saa ihmisen hakeutumaan sirkushuvien pariin, jopa kolme kertaa viikossa, ja vielä harrastamaan niitä itsekin. Tätä olen pohtinut usein itsekseni. Ehkä se on pakoa todellisuudesta, sisällön hakua elämään? Elämyksien etsimistä tai uusien näkökulmien?
Keskivertoa ahkerampana teatterinkuluttajana ymmärrän, ettei teatteri kaikkia kiinnosta. Teatterilla oli takavuosina jopa jonkinasteinen elitistinen maine. Jos tänä päivänä vilkaisee teatterikatsomossa ympärilleen, huomaa, että teatteriin tullaan omana itsenä, teatteri on meitä kaikkia varten.
Etten vaikuta liian kylttyrelliltä, on sanottava, että olen minä aikaani kuluttanut monenlaisissa rokkikonserteissa ja urheilukentillä, kirittänyt vesisateessa juoksijaani, huudellut jalkapallokentän laidalla, että hyvä-hyvä ja jännittänyt jokaista syöttöä ja passia lentopallo-otteluissa. Jääkiekkoakin olen vapaaehtoisesti käynyt katsomassa ja ihan ilolla. Lähes euforisia tuntemuksia on noussut, kun on elänyt hetkessä mukana.
Tässä päivänä parina tuli puheeksi tuttavan kanssa, kuinka vähän kohtaammekaan enää. On liian helppoa kysellä kuulumiset digilaitteilla, kännykät ja somet ovat korvanneet kohtaamiset. Osaammeko kohta katsoa toista ihmistä silmiin ja jutella livenä, kun aivot ovat kääntyneet digimoodiin. Totesimme, että asiaa pitää tarkkailla tykönämme.
On hyvä, että meillä on vielä sirkushuvipaikkoja, teattereita, rokkikonserttisaleja ja urheiluareenoita, joissa ihmiset kokevat elämyksiä, jännitystä, yhteenkuuluvuutta – joissa itku ja nauru ovat yhtä sallittuja. Siellä näkee myös lajitovereita. Kaiken digivouhotuksen keskellä olemme lopulta kaikin aivan tavallisia ihmisiä. Ihminen on laumaeläin, se introverteinkin.
Menkää ihmiset teatteriin, urheilutapahtumiin, konsertteihin, menkää välillä jopa mukavuusalueenne ulkopuolelle, mutta kokekaa ja näkekää. Voi olla, että mielensopukoihin jää jotakin, joka nousee rikastuttavina muistoina esiin jopa 20 vuoden jälkeen.
Katja Rantatulkkila,
Kurikka-lehden toimituspäällikkö,
teatteriharrastaja
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Mieli. Tuo ihmisen kummajainen, virkistyi ja terästyi, ajatuksen voima sai evästä.
Viime viikko oli täynnä leipää ja sirkushuveja. Kolme teatteriesitystä viidessä päivässä. Lisäksi yksi ilta pyhittyi omalle teatteriharrastukselle.
Mitä viikosta jäi sitten käteen tai paremminkin mieleen? Sepä se. Mieli. Tuo ihmisen kummajainen, virkistyi ja terästyi, ajatuksen voima sai evästä. Siltä ainakin tuntui ja tuntuu yhä.
Seinäjoen kaupunginteatterin ensi-illassa Ronja Ryövärintytär kajautti riemullisen keväthuutonsa ”Heleiii” lähes täydelle katsomolle, joka koostui suurelta osin lapsista.
Moni vanhempi oli tuonut jälkikasvunsa katsomaan opettavaista Astrid Lindgrenin tarinaa Ronjasta ja Birkestä. Matiaksenmetsän ja Borgan väen mittelöt olivat aikuisellekin nautittavaa katseltavaa, kiitos tarinan, kiitos lavastuksen ja puvustuksen, ja tietenkin aivan mahtavan näyttelijäntyön. Tuttu tarina kosketti ja keskusteluttikin.
Olin ottanut lapseni mukaan, nelikon vanhimmaisen, jo kolmekymppisen esikoiseni, äiti itsekin nykyään. Männiäiset ja Kakkiaiset ryöpsähtivät mielensyövereistä esiin, kun hän aprikoi olleensa ala-asteikäisenä katsomassa samaa näytelmää samassa teatterissa. Se esitettiin nyt uudestaan, uudistettuna, 20 vuoden jälkeen. Teatteri oli puhutellut tuolloin ja se puhutteli nyt.
Perjantaina piipahdin rajan takana Ilmajoella katsomassa sikäläisen nuorisoseuran Suku on pahin -komediaa. Sopivaa aivot narikkaan -huumoria, jossa ajatustakin on mukana. Vastapainoa kiireiselle arjelle ja hyvä aloitus viikonloppuun.
Sunnuntaina vuorossa oli työtehtävä, johon otin seurakseni nelikostani toiseksi nuorimmaiseni. Harrastajateatteri Synkyn Juurihoito puri niin äitiin kuin tyttäreenkin. Tuttujen näyttelijöiden työskentelyä oli ilo seurata – mutta näytelmästä enemmän toisaalla arviossa.
Mikä saa ihmisen hakeutumaan sirkushuvien pariin, jopa kolme kertaa viikossa, ja vielä harrastamaan niitä itsekin. Tätä olen pohtinut usein itsekseni. Ehkä se on pakoa todellisuudesta, sisällön hakua elämään? Elämyksien etsimistä tai uusien näkökulmien?
Keskivertoa ahkerampana teatterinkuluttajana ymmärrän, ettei teatteri kaikkia kiinnosta. Teatterilla oli takavuosina jopa jonkinasteinen elitistinen maine. Jos tänä päivänä vilkaisee teatterikatsomossa ympärilleen, huomaa, että teatteriin tullaan omana itsenä, teatteri on meitä kaikkia varten.
Etten vaikuta liian kylttyrelliltä, on sanottava, että olen minä aikaani kuluttanut monenlaisissa rokkikonserteissa ja urheilukentillä, kirittänyt vesisateessa juoksijaani, huudellut jalkapallokentän laidalla, että hyvä-hyvä ja jännittänyt jokaista syöttöä ja passia lentopallo-otteluissa. Jääkiekkoakin olen vapaaehtoisesti käynyt katsomassa ja ihan ilolla. Lähes euforisia tuntemuksia on noussut, kun on elänyt hetkessä mukana.
Tässä päivänä parina tuli puheeksi tuttavan kanssa, kuinka vähän kohtaammekaan enää. On liian helppoa kysellä kuulumiset digilaitteilla, kännykät ja somet ovat korvanneet kohtaamiset. Osaammeko kohta katsoa toista ihmistä silmiin ja jutella livenä, kun aivot ovat kääntyneet digimoodiin. Totesimme, että asiaa pitää tarkkailla tykönämme.
On hyvä, että meillä on vielä sirkushuvipaikkoja, teattereita, rokkikonserttisaleja ja urheiluareenoita, joissa ihmiset kokevat elämyksiä, jännitystä, yhteenkuuluvuutta – joissa itku ja nauru ovat yhtä sallittuja. Siellä näkee myös lajitovereita. Kaiken digivouhotuksen keskellä olemme lopulta kaikin aivan tavallisia ihmisiä. Ihminen on laumaeläin, se introverteinkin.
Menkää ihmiset teatteriin, urheilutapahtumiin, konsertteihin, menkää välillä jopa mukavuusalueenne ulkopuolelle, mutta kokekaa ja näkekää. Voi olla, että mielensopukoihin jää jotakin, joka nousee rikastuttavina muistoina esiin jopa 20 vuoden jälkeen.
Katja Rantatulkkila,
Kurikka-lehden toimituspäällikkö,
teatteriharrastaja
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Mieli. Tuo ihmisen kummajainen, virkistyi ja terästyi, ajatuksen voima sai evästä.
Viime viikko oli täynnä leipää ja sirkushuveja. Kolme teatteriesitystä viidessä päivässä. Lisäksi yksi ilta pyhittyi omalle teatteriharrastukselle.
Mitä viikosta jäi sitten käteen tai paremminkin mieleen? Sepä se. Mieli. Tuo ihmisen kummajainen, virkistyi ja terästyi, ajatuksen voima sai evästä. Siltä ainakin tuntui ja tuntuu yhä.
Seinäjoen kaupunginteatterin ensi-illassa Ronja Ryövärintytär kajautti riemullisen keväthuutonsa ”Heleiii” lähes täydelle katsomolle, joka koostui suurelta osin lapsista.
Moni vanhempi oli tuonut jälkikasvunsa katsomaan opettavaista Astrid Lindgrenin tarinaa Ronjasta ja Birkestä. Matiaksenmetsän ja Borgan väen mittelöt olivat aikuisellekin nautittavaa katseltavaa, kiitos tarinan, kiitos lavastuksen ja puvustuksen, ja tietenkin aivan mahtavan näyttelijäntyön. Tuttu tarina kosketti ja keskusteluttikin.
Olin ottanut lapseni mukaan, nelikon vanhimmaisen, jo kolmekymppisen esikoiseni, äiti itsekin nykyään. Männiäiset ja Kakkiaiset ryöpsähtivät mielensyövereistä esiin, kun hän aprikoi olleensa ala-asteikäisenä katsomassa samaa näytelmää samassa teatterissa. Se esitettiin nyt uudestaan, uudistettuna, 20 vuoden jälkeen. Teatteri oli puhutellut tuolloin ja se puhutteli nyt.
Perjantaina piipahdin rajan takana Ilmajoella katsomassa sikäläisen nuorisoseuran Suku on pahin -komediaa. Sopivaa aivot narikkaan -huumoria, jossa ajatustakin on mukana. Vastapainoa kiireiselle arjelle ja hyvä aloitus viikonloppuun.
Sunnuntaina vuorossa oli työtehtävä, johon otin seurakseni nelikostani toiseksi nuorimmaiseni. Harrastajateatteri Synkyn Juurihoito puri niin äitiin kuin tyttäreenkin. Tuttujen näyttelijöiden työskentelyä oli ilo seurata – mutta näytelmästä enemmän toisaalla arviossa.
Mikä saa ihmisen hakeutumaan sirkushuvien pariin, jopa kolme kertaa viikossa, ja vielä harrastamaan niitä itsekin. Tätä olen pohtinut usein itsekseni. Ehkä se on pakoa todellisuudesta, sisällön hakua elämään? Elämyksien etsimistä tai uusien näkökulmien?
Keskivertoa ahkerampana teatterinkuluttajana ymmärrän, ettei teatteri kaikkia kiinnosta. Teatterilla oli takavuosina jopa jonkinasteinen elitistinen maine. Jos tänä päivänä vilkaisee teatterikatsomossa ympärilleen, huomaa, että teatteriin tullaan omana itsenä, teatteri on meitä kaikkia varten.
Etten vaikuta liian kylttyrelliltä, on sanottava, että olen minä aikaani kuluttanut monenlaisissa rokkikonserteissa ja urheilukentillä, kirittänyt vesisateessa juoksijaani, huudellut jalkapallokentän laidalla, että hyvä-hyvä ja jännittänyt jokaista syöttöä ja passia lentopallo-otteluissa. Jääkiekkoakin olen vapaaehtoisesti käynyt katsomassa ja ihan ilolla. Lähes euforisia tuntemuksia on noussut, kun on elänyt hetkessä mukana.
Tässä päivänä parina tuli puheeksi tuttavan kanssa, kuinka vähän kohtaammekaan enää. On liian helppoa kysellä kuulumiset digilaitteilla, kännykät ja somet ovat korvanneet kohtaamiset. Osaammeko kohta katsoa toista ihmistä silmiin ja jutella livenä, kun aivot ovat kääntyneet digimoodiin. Totesimme, että asiaa pitää tarkkailla tykönämme.
On hyvä, että meillä on vielä sirkushuvipaikkoja, teattereita, rokkikonserttisaleja ja urheiluareenoita, joissa ihmiset kokevat elämyksiä, jännitystä, yhteenkuuluvuutta – joissa itku ja nauru ovat yhtä sallittuja. Siellä näkee myös lajitovereita. Kaiken digivouhotuksen keskellä olemme lopulta kaikin aivan tavallisia ihmisiä. Ihminen on laumaeläin, se introverteinkin.
Menkää ihmiset teatteriin, urheilutapahtumiin, konsertteihin, menkää välillä jopa mukavuusalueenne ulkopuolelle, mutta kokekaa ja näkekää. Voi olla, että mielensopukoihin jää jotakin, joka nousee rikastuttavina muistoina esiin jopa 20 vuoden jälkeen.
Katja Rantatulkkila,
Kurikka-lehden toimituspäällikkö,
teatteriharrastaja
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide