Luke on kehittänyt työkaluja susikannan suojelutason määrittämiseksi

SUSIKANTA Luonnonvarakeskus (Luke) on julkaissut Suomen susikannan suotuisan suojelutason viitearvojen määrittelyä käsittelevän loppuraportin. Raportti sisältää uutta tietoa susikannasta ja työkaluja viitearvon määrittelyyn. Työ on tehty kaksivuotisessa (2021−2022) hankkeessa maa- ja metsätalousministeriön toimeksiannosta.

− Viitearvo kuvaa susikannan kokoa, jolla kanta säilyy suotuisalla suojelutasolla. Viitearvoja voidaan laskea monella eri tavalla ja hankkeen tuottamien työkalujen avulla päättäjät voivat tarkastella susikannan elinvoimaisuutta sekä geneettiseltä että demografiselta (kannan koko, rakenne ja kehitys) kannalta pitkällä ja lyhyellä aikavälillä. Lopputuloksena syntyvän viitearvon suuruuteen vaikuttavat monet seikat, näistä yhtenä erilaiset riskit, joihin päätöksentekijä joutuu ottamaan kantaa, kertoo ohjelmajohtaja Katja Holmala Lukesta.

Maa- ja metsätalousministeriö voi käyttää viitearvoja susikannan hoidon suunnitteluun. Euroopan unionin luontodirektiivi edellyttää, että yhteisön tärkeiksi katsomat lajit pyritään säilyttämään suotuisalla suojelutasolla.

− Loppuraportin lisäksi Luke tuottaa raportin tulosten pohjalta loppusyksystä julkaistavan verkkotyökalun. Sen avulla kuka tahansa voi kokeilla, miten direktiivin tulkinta ja yhteiskunnalliset valinnat, kuten riskitasojen määrittely, vaikuttavat suotuisan suojelutason viitearvoon, kun valinnat yhdistetään tutkimustietoon suden biologiasta. Samaa työkalua voivat hyödyntää myös päätöksentekijät, kertoo johtava tutkija Samu Mäntyniemi.

PÄÄTTYNEESSÄ hankkeessa on otettu huomioon luontodirektiivin ohjeistuksen mukaisesti biologiset ja ekologiset näkökulmat viitearvojen määrittelyyn. Suden kannanhoitoon liittyy myös sosioekonomisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, joita päätöksentekijät huomioivat omassa työssään.

Hankkeessa tehtyjen analyysien perusteella Suomen susikannan geneettinen monimuotoisuus on heikentynyt. Geneettinen monimuotoisuus on edellytys sille, että laji säilyttää kykynsä sopeutua ympäristön muutoksiin pitkällä aikavälillä.

Yksi syy Suomen susikannan geneettisen monimuotoisuuden heikkenemiseen on kannan jakautuminen kahteen osapopulaatioon, joista toinen on itäisessä ja toinen läntisessä Suomessa.

− Osapopulaatioiden välinen geenien vaihto on vähäistä. Tämän vuoksi läntisen Suomen susikannan geneettinen monimuotoisuus on heikommalla tasolla kuin itäisen Suomen, kertoo erikoistutkija Mia Valtonen Lukesta.

Susikannan geneettistä elinvoimaisuutta parantaisi susien tasaisempi esiintyminen Suomessa, sillä se todennäköisesti lisäisi maan sisäistä muuttoliikettä ja siten vähentäisi sukusiitosriskiä. Myös geenivirta Venäjältä on tärkeää, sillä se mahdollistaisi uusien geeniyhdistelmien syntymisen ja parantaisi sitä kautta Suomen susien geneettistä monimuotoisuutta.

PORONHOITOALUEEN eteläpuolinen Suomi soveltuu lähes kauttaaltaan lisääntyvien susiparien reviireiksi.

− Myös järvi-Suomi, jossa on vain muutamia susireviirejä, soveltuu lähes kokonaisuudessaan susien elinympäristöksi. Poronhoitoalueen ulkopuoliseen Suomeen voisi mahtua 150−160, enimmillään noin 200 reviiriä. Laskelma pohjautuu pelkästään saaliseläinkantoihin ja maisemarakenteeseen, kertoo tutkimusprofessori Ilpo Kojola Lukesta.

Susikanta on kasvanut viimeisen 30 vuoden aikana keskimäärin noin 10 prosenttia vuodessa. Kasvu ei kuitenkaan ole ollut tasaista, sillä aikaan mahtuu myös kausia, jolloin susikanta on heikentynyt useampana peräkkäisenä vuonna. Kannan arvioidaan tulevaisuudessa kasvavan, mikäli vuosittainen kuolleisuus pysyy keskimäärin samalla tasolla kuin viimeiset 30 vuotta.

− On tavallaan ristiriitaista, että kanta kasvaa, mutta geneettinen monimuotoisuus heikkenee. Tämä johtuu muun muassa kannan yllättävän voimakkaasta jakautumisesta kahteen eri osapopulaatioon, Valtonen muistuttaa.

Viitearvojen määrittelyssä on tärkeää huomioida sekä demografiset (kannan koko, rakenne ja kehitys) että geneettiset tekijät. Näin pystytään parhaiten huomioimaan susikannan elinvoimaisuus.

− Kannan vahva jakautuminen kahteen eri osapopulaatioon tarkoittaa sitä, että niiden geneettistä elinvoimaisuutta ja siten myös viitearvoja voidaan tarkastella vain erikseen. Mikäli populaatio olisi geneettisesti yhtenäinen, myös viitearvo voitaisiin määrittää koko kannalle, Holmala toteaa.