Mystinen lepakko tarvitsee pönttöjä

JALASJÄRVI

Katja Rantatulkkila

Ei näy, ei kuulu? Kurikkalaiset äiti ja tytär, Sari ja Veera Niemi ovat tulleet Jalasjärven museonmäelle lepakoiden perässä. Meneillään on Kurikan kansalaisopiston lepakkoretki ja odotukset ovat korkealla.

– Minä näin yhden, Veera Niemi sanoo.

Vettä tihkuttaa ja sade yltyy. Parisenkymmentä lepakkofania tähyää ylös pimeässä, mutta loput lepakot pysyvät lopulta koloissaan. Detektorit eli lepakkoilmaisimet pysyvät hiljaa.

– Pohjanlepakko pitää sellaista maiskuttavaa ääntä. Tai eihän se oikeasti maiskuta, mutta sen lento kuulostaa siltä, retken vetäjä Jouni Rinta-Keturi selvittää.

Rinta-Keturi pitää vuodessa muutaman lepakkoretken ja yleensä lepakoita näkyy. Tehokas detektori ilmaisee pohjanlepakon jopa kymmenien metrien päästä, mutta korvayököt se havaitsee vain muutaman metrin säteellä.

– Korvayököllä on niin isot korvat, että ne ilmeisesti estävät äänen etenemisen detektoriin, Rinta-Keturi selvittää.

Retkeen osallistuu myös luontokuvaaja Hannu Mänty, joka on tuonut oman detektorinsa mukanaan. Vaikka lepakoita ei näy ei kuulu, tarinaa luontohavainnoista riittää.

LEPAKKO ON mystinen eläin, eikä vähiten vampyyritarinoiden ja kummitusjuttujen takia. Luolissa ja koloissa alaspäin roikkuvat nukkuvat lepakot ovat kaikille tuttuja ainakin tarinoista.

– En ole koskaan nähnyt oikeaa lepakkoa. Joskus ulkomailla kävin luolassa, missä oli lepakoita, mutta siellä haisi niin kauhea hiirenpissa, etten siltä hajulta sitten päässyt katsomaan. Nyt ajattelin, että jos tällaisella retkellä pääsisi näkemään ja houkuttelin tytönkin mukaan, Niemi kertoo.

Jalasjärveläinen Jussi Paulasaari taas sanoo nähneensä ”turhan montakin” lepakkoa elämänsä aikana, mutta lepakkoretki houkutti silti.

– Olen paikallisen luontoyhdistyksen porukkaa, joten pitihän tänne tulla, hän toteaa.

Hän sanoo pitäneensä lepakkoa joskus kädessäkin, toki ”nukkuvaa”.

– Ikkunaremontin yhteydessä tuli vastaan horroksessa oleva lepakko katon välistä, joten se piti siirtää turvaan. Suurimmat lentävät, joita olen käsissäni pitänyt, ovat maakotka ja joutsen, Paulasaari sanoo.

Myös jalasjärveläiset Elise ja Jukka Simola ovat tulleet lepakkoja tarkkailemaan, vaikka tarvetta erityiselle retkelle lepakon havaitsemiseksi ei olekaan.

– Joskus oli lepakon ulostetta ullakolla ja siellähän oli ylähirressä lepakko roikkumassa, Elise Simola selvittää ja kertoo omista lepakkohavainnostaan kotinsa lähellä.

Metsällä viihtyvä Jukka Simola näyttää kuvaamiaan luontovideoita kännykästään porukalle ja väki ihmettelee karhua, joka Simolan videolla tallustelee. Kohta Rinta-Keturi kaivaa videoita, joissa hän ottaa käsin kiinni kehrääjälinnun poikasen rengastusta varten.

– Valokeilassa ne jähmettyvät paikalleen. On minua pyydetty rengastamaan lepakoitakin, mutta siitä olen pysytellyt erossa. En halua sattua lepakoihin niiden rabies-vaaran takia, Rinta-Keturi sanoo ja kertoo tarinan suomalaisesta lepakkotutkijasta, joka sai ulkomailla lepakosta rabieksen ja kuoli.

– Suomessa rabiesta ei ole taidettu tavata lepakosta kuin kerran, mutta vaara on olemassa. Se on sen verran vakava tauti, etten koskisi lepakkoon edes hanskojen kanssa.

YLISTAROSTA lepakkoretkelle tullut nainen alkaa muistella lapsuuttaan 60-luvulla, jolloin hänellä ja kavereillaan oli tapana oikein pyydystää lepakoita, ihan vain huvin vuoksi.

– Meillä oli valkoinen vaate pingotettuna kahden kepin väliin ja kun lepakko tuli sitä päin, suljimme ansan kiinni. Olen pitänyt lepakkoa sylissä ja silitellyt sitä. Ja liikuttelimme sen silmien edessä sormea, ei se mikään sokea ollut, nainen kertoo.

Rinta-Keturin mukaan lepakoihin on aikojen saatossa liitetty monenlaisia uskomuksia ja väärää tietoakin on ollut liikkeellä.

– Lepakolla on itse asiassa parempi näkö kuin ihmisellä. Ilmeisesti se tarvitsee kaikuluotaintaan siksi, että se löytää saaliinsa eli hyönteiset pimeällä paremmin. Lepakkohan on yöeläin ja siksi sen havaitseminenkin on aika vaikeaa. Ne ovat kuitenkin paljon yleisempiä kuin luullaan, niitä ei vain ole helppo havaita pimeän takia.

Jos ei lepakkoja tänään nähdä, on retken vetäjällä tukalat paikat. Näin vitsailee retken alussa ilmajokelainen retkelle osallistunut nainen perheineen. Rinta-Keturi on huumorissa heti mukana ja toteaa, että kyllä museonmäellä lepakoita on.

– Kävin täällä etukäteen edellisenä päivänä tutustumassa ja detektori ilmaisi, että lepakoita on. Ja niitä näkyikin. Pysähdyin myös lammella tuossa Jokipiin lähellä, jos vaikka olisi näkynyt vesisiippoja. Ne lentävät ihan vesirajassa ja nappaavat siitä hyönteisiä.

VAIKKA RETKEN aikana lepakot pysyvät sateelta suojassa, Rinta-Keturi vakuuttaa Jalasjärven museonmäen olevan erinomainen lepakkoja ajatellen – on vanhoja rakennuksia ja niissä koloja levähtää. Osa lepakoista muuttaa talveksi etelämmäs, mutta osa talvehtii, etenkin Suomen yleisin lepakkolaji pohjanlepakot.

– Vanhat kirkot, hautausmaat ja tällaiset museoalueet ovat erinomaisia lepakonhavaintopaikkoja. Asun Jurvassa ja Jurvan kirkon seutu on tullut tutuksi. Ne (seurakunnan väki) varmaan katsoo valvontakamerakuvia, että taas näkyy hiippailija ja sitten, että jaa, se onkin vain Jouni. Niillä on varmaan minusta kuvia vaikka kuinka paljon, Rinta-Keturi nauraa.

Hän kertoo, että lepakot olivat hänelle alkuun melkein vihattu laji. Lintuja lapsesta asti tarkkaillut Rinta-Keturi aloitti lintujen rengastamisen 26-vuotiaana. Kohteeksi valikoitui yölintuna elelevä kehrääjä, joita hän on pyydystänyt ja rengastanut nyt liki 30 vuotta.

– Kehrääjiä otetaan kiinni verkolla ja melkein joka kesä oli yksi lepakkokin lentänyt verkkoon. Ne elivät samalla reviirillä. Se harmitti, kun ne purivat verkkoon reiän. Koin jonkinlaista vihaa lepakkoja kohtaan, mutta vähitellen se on muuttunut ja kymmenkunta vuotta sitten ostin detektorin. Siitä asti olen juossut lepakkojen perässä. Viha kääntyi toiseen ääripäähän.

Vaikka lepakko ei käy ihmisen kimppuun, Rinta-Keturilla on joskus ollut jännät paikat lepakkoretkillään.

– Joskus oli tilanne, että pari lepakkoa rupesi kiertämään minua ja kaveriani. Detektorit huusivat kädessä ja lepakot menivät tosi läheltä. Sitten tajusimme, että olimme luonnossa liikkuessamme hionneet ja hyttyset kiersivät meitä. Eivät ne lepakot meitä tavoitelleet, vaan hyttysiä meidän iholta. Se oli silti aika jännittävä tilanne. Jos lepakko puree, se on paha juttu.

VAMPYYRIJUTUT ovat kuitenkin lähinnä mielikuvitusta, vaikka Rinta-Keturi kertookin metrinmittaisista hedelmiä syövistä lepakoista ja lihansyöjälepakoista, Suomesta niitä ei löydy.

– Pohjanlepakko mahtuu vaikka tulitikkuaskiin. Ne ovat taitavia saalistajia kaikuluotaimellaan, voivat syödä jopa 500–3000 hyttysen kokoista hyönteistä yhden yön aikana.

Mikä lepakkoa uhkaa? Rinta-Keturi tietää, mitä lepakot ainakin tarvitsevat.

– Päivälepopaikkoja tarvitaan. Me ihmiset olemme rakentaneet ja muokanneet ympäristöä niin tehokkaasti, että esimerkiksi kolopuita ei ole metsissä ja suojaisat pusikot raivattu. Uusissa rakennuksissa ei ole sopivia paikkoja, ullakoita ja rakoja, joista se pääsisi sisälle.

– Jalasjärven kunnantalon ulkoseinässä on nähty lepakoita roikkumassa, paikallinen toimittaja kertoo väelle.

– No se kunnantalohan pitää suojella, sillä lepakko on suojeltu eläin. Sen päivälepopaikkoja ei saa hävittää, Rinta-Keturi sanoo pilke silmäkulmassa.