A-
A+
KURIKKA Viisi vuotta ja 18 000 markkaa. Sen se aikanaan vaati, yhä käy ja kukkuu. Nimittäin Jarkko Kankaanpään omistama Oldsmobile vuosimallia 1962 – hänen ensimmäinen virallinen harrasteautonsa. Nyt niitä on reippaassa 30 vuodessa kertynyt kymmenkunta.
– Käyttökikottimit mukaan laskettuna nimissä on 17 autoa, mies laskeskelee.
Mies haksahti autoihin ja autoiluun varsin varhain. Ensimmäinen ”oma auto” oli vuoden 1967 Volkswagen Kupla.
– Sain sen kahdeksanvuotiaana peltoautoksi, Kankaanpää sanoo ja tähyilee tontillaan ympäristöön. Hän on kasvanut tällä samalla tontilla, kuten isänsäkin. Ja pellot, joilla hän on Kuplallaan viilannut ajotaitojaan, kylpevät nyt kevätauringon kilossa.
Isän kotitalon hirret ovat yhä paikallaan ja vierellä viettävät kevätpäivän iltaa Ford 100 F -lava-auto, Volvo Amazon ja Opel Commodore. Opel on omistajansa mukaan harvinaisuus, mutta Ford vetää nyt pisimmän korren tästä porukasta. Siinä meinaa hävitä jo Amazonin kirkkaan punainen kylki Fordin ruosteisen näköiselle pinnalle. Mitä ihmettä, oikeasti ruosteessa?
– Kyllä tämä on ihan tarkoituksella tällaiseksi muutettu. Halusin sen vanhan näköiseksi. Olen ollut automaalarina ja kaikki kuitenkin etsisivät vain vikoja, näin on helpompi, mies naurahtaa.
Hän sanoo käyttävänsä autojensa laittamiseen niitä tarvikkeita ja varaosia, mitä käytettynä löytyy. Netti on tänä päivänä hyvä apuväline, enää ei tarvitse katalogeja selailla, kuten ennen. Korona toki nyt on hidastanut osien maahantuontia.
– Tässä Fordissa vain lokasuojat ovat ostokkaat, Kankaanpää selvittää.
– Vuonna 2012 tein pikkuserkkujen kanssa pikkutripin Amerikkaan. Kierrettiin neljän osavaltion alueella alkuperäisiä osia ja autoja kattelemassa. Sitten tultiin Suomeen odottamaan laivaa, että se tuo kontit tänne.
FOORTTI tuli taloon ”joissakin kaupoissa”. Vuosimalli on 1959 ja se on kuin kopio Autot-elokuvan Martista – se ei vaan puhu, ainakaan vielä. Konepeltiä koristaa Kurikan paljon kaivattu vanha vaakuna, omistaja lienee sen kova kannattaja. Kotoperäistä ovat myös ovien teippaukset, Ruskealan marmoritehdas on kurikkalaista historiaa.
– Löysin jostakin vanhan kalkkisäkin, jossa oli tuo pyöreä merkki Ruskealan Marmori Oy. Maiserissa teetin sitten tarrat autoon, Kankaanpää nauraa.
Foortti on vielä hieman kesken, mutta juhannuksena kuulemma sillä jo ajellaan. Moottoritila on valtava ja konehuone yhtä järeän oloinen kuin koko auto.
– Tämä on V8-dieselkoneella, mekaanisesti ahdettuna. Alun perin se oli suoralla kuutosella, kuulija saa asiantuntevan selvityksen.
– Polttoainetta kuluu noin 23 litraa satasella, mutta eihän tällä ajeta samalla tavalla kuin käyttöautoilla, Kankaanpää huomauttaa ja lisää, että kesäaikaan hän toki pyrkii ajamaan harrasteautoillaan kaikki mahdolliset ajot.
– Pisimmän matkan olen harrasteautolla ajanut Ouluun. Kun vanhempi tytöistä oli vauva, ajettiin kesälomareissulle Kustaviin ja Uuteenkaupunkiin. Siinä autossa ei ollut turvavöitä, mutta sidottiin turvaistuin liinoilla kiinni autoon.
KANKAANPÄÄN elämä pyörii autojen ja autoilun parissa niin työ- kuin vapaa-aikanakin. Hän piti omaa kolarikorjaamoa 25 vuoden ajan, kunnes seitsemän vuotta sitten eteen tuli pieni suunnan vaihdos.
– Loukkasin ranteeni onnettomuudessa ja se jouduttiin luuduttamaan. Ei tällä kädellä enää muille tehdä autoremontteja.
Uudelleen koulutuksen kautta hän päätyi liikenneopettajaksi. Kolmen vuoden jälkeen hän jatkoi ajokokeen vastaanottajaksi ja on toiminut niin sanottuna inssinä viimeiset 2,5 vuotta.
– Otan Ajovarmalla ajokokeita vastaan eli ajatan inssiajot. Eihän meitä aina hyviksi miehiksi kehuta, hän naurahtaa, kun häneltä kysyy työstään.
Harrasteautoilu ei ole kaahailua eikä kaahailuun ole tarvetta enää viittäkymppiä lähestyvällä Kankaanpäällä muutenkaan.
– Työlupa lähtisi, jos ylinopeudesta jäisi kiinni, hän huomauttaa ja sanoo takavuosina ajaneen toki kiihdytysautoja. Vieläkin kisoissa tulee käytyä, mutta katsojana.
– Harmi, että viime kesänä ne peruttiin, saa nähdä miten käy tänä vuonna. Olemme koko perhe olleet aina katsomassa.
HARRASTEAUTOILU on nautiskeluajoa. Omin käsin kasattu ja rassattu auto ansaitsee arvokkaan kohtelun tienpäälläkin. Keväisin nämä autot kaivetaan naftaliinista ja niitä on nytkin alkanut näkyä liikenteessä. Viimeistään vappuajelulle on päästävä.
– Kurikassa on yllättävän paljon autoharrastajia. Myös naisissa on sellaisia, jotka rassaavat autonmoottoreita.
Harrastukset maksavat aina, autoharrastus helposti enemmän kuin moni muu. Kankaanpäälle se tuntuu olevan elämäntapa, jossa koko perhe on jollakin tapaa hengessä mukana. Amazon on 10-vuotiaan tyttären nimissä ja tämä jo odottaa puikkoihin pääsyä. Vaimokaan ei naputa rahanmenosta tai ajankulusta autojen parissa.
– Se on niin tottunut. Ja kun pitää huolen, ettei hänen rahoihinsa koske, ei tule sanomista. Tähän Fordiin en ole laittanut kuin 500 euroa, kaikki muu on omalta tontilta, Kankaanpää huomauttaa ja lisää, että kyllähän ainakin yhden kelomökin verran on autoihin palanut.
– Mutta en minä ole mökki-ihmisiä. Jos haluan mökille, vuokraan, mutta että oma. Ei kiitos.
PALATAANPA vielä Oldsmobileen, siihen, mistä kaikki sai oikein alkunsa. Siihen viiteen vuoteen ja 18 000 markkaan.
– Silloinen työkaveri toi Amerikasta autonraadon ja sanoi, että myy sen, jos saan rakennettua. Elettiin vuotta 1989. Lyötiin kättä päälle. Mätähän se auto oli, mutta.
Hinta oli aika kova 18-vuotiaalle Kankaanpäälle. Hän työskenteli tuolloin 32 markan tuntipalkalla eikä säästöjä tietenkään vielä ollut.
– Pyysin ensin isältä, mutta hän vain totesi, että pankki sellaisia summia lainaa. Ei siinä auttanut muu kuin mennä pankinjohtajan puheille.
Laina-ajaksi sovittiin viisi vuotta, että lyhennykset eivät kävisi liian suureksi taakaksi. Pankinjohtajalla oli tosin oma näkemyksensä.
– Hän sanoi, ettei siitä autosta ole mitään jäljellä viiden vuoden päästä. Mutta hän oli väärässä. Olisiko ollut 15–20 vuotta myöhemmin olin liikkeellä tällä Oldsmobilella ja pankinjohtaja tuli vastaan pankin edustalla. Sanoin, että muistatko, kun et olisi lainannut viideksi vuodeksi. Auto on yhä ajokuntoinen, Kankaanpää nauraa.
Kotimarkilla olevat autot ovat jollakin tapaa työn alla, talvisäilössä odottavat ajokuntoiset. Myös Oldsmobile.
– Kunhan tässä nyt päästään niitä laittamaan tienpäälle, niin kesä voi tulla. Ei näitä autoja lasikaapissa pidetä.
Kankaanpää sanoo, ettei autoharrastus ole hänelle mikään viidenkympin villitys, vaan koko elämän villitys.
– Piisaakohan tätä hullutusta hautaan asti.
Teksti: Katja Rantatulkkila
Kuvat: Mika Mäki-Mantila
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
KURIKKA Viisi vuotta ja 18 000 markkaa. Sen se aikanaan vaati, yhä käy ja kukkuu. Nimittäin Jarkko Kankaanpään omistama Oldsmobile vuosimallia 1962 – hänen ensimmäinen virallinen harrasteautonsa. Nyt niitä on reippaassa 30 vuodessa kertynyt kymmenkunta.
– Käyttökikottimit mukaan laskettuna nimissä on 17 autoa, mies laskeskelee.
Mies haksahti autoihin ja autoiluun varsin varhain. Ensimmäinen ”oma auto” oli vuoden 1967 Volkswagen Kupla.
– Sain sen kahdeksanvuotiaana peltoautoksi, Kankaanpää sanoo ja tähyilee tontillaan ympäristöön. Hän on kasvanut tällä samalla tontilla, kuten isänsäkin. Ja pellot, joilla hän on Kuplallaan viilannut ajotaitojaan, kylpevät nyt kevätauringon kilossa.
Isän kotitalon hirret ovat yhä paikallaan ja vierellä viettävät kevätpäivän iltaa Ford 100 F -lava-auto, Volvo Amazon ja Opel Commodore. Opel on omistajansa mukaan harvinaisuus, mutta Ford vetää nyt pisimmän korren tästä porukasta. Siinä meinaa hävitä jo Amazonin kirkkaan punainen kylki Fordin ruosteisen näköiselle pinnalle. Mitä ihmettä, oikeasti ruosteessa?
– Kyllä tämä on ihan tarkoituksella tällaiseksi muutettu. Halusin sen vanhan näköiseksi. Olen ollut automaalarina ja kaikki kuitenkin etsisivät vain vikoja, näin on helpompi, mies naurahtaa.
Hän sanoo käyttävänsä autojensa laittamiseen niitä tarvikkeita ja varaosia, mitä käytettynä löytyy. Netti on tänä päivänä hyvä apuväline, enää ei tarvitse katalogeja selailla, kuten ennen. Korona toki nyt on hidastanut osien maahantuontia.
– Tässä Fordissa vain lokasuojat ovat ostokkaat, Kankaanpää selvittää.
– Vuonna 2012 tein pikkuserkkujen kanssa pikkutripin Amerikkaan. Kierrettiin neljän osavaltion alueella alkuperäisiä osia ja autoja kattelemassa. Sitten tultiin Suomeen odottamaan laivaa, että se tuo kontit tänne.
FOORTTI tuli taloon ”joissakin kaupoissa”. Vuosimalli on 1959 ja se on kuin kopio Autot-elokuvan Martista – se ei vaan puhu, ainakaan vielä. Konepeltiä koristaa Kurikan paljon kaivattu vanha vaakuna, omistaja lienee sen kova kannattaja. Kotoperäistä ovat myös ovien teippaukset, Ruskealan marmoritehdas on kurikkalaista historiaa.
– Löysin jostakin vanhan kalkkisäkin, jossa oli tuo pyöreä merkki Ruskealan Marmori Oy. Maiserissa teetin sitten tarrat autoon, Kankaanpää nauraa.
Foortti on vielä hieman kesken, mutta juhannuksena kuulemma sillä jo ajellaan. Moottoritila on valtava ja konehuone yhtä järeän oloinen kuin koko auto.
– Tämä on V8-dieselkoneella, mekaanisesti ahdettuna. Alun perin se oli suoralla kuutosella, kuulija saa asiantuntevan selvityksen.
– Polttoainetta kuluu noin 23 litraa satasella, mutta eihän tällä ajeta samalla tavalla kuin käyttöautoilla, Kankaanpää huomauttaa ja lisää, että kesäaikaan hän toki pyrkii ajamaan harrasteautoillaan kaikki mahdolliset ajot.
– Pisimmän matkan olen harrasteautolla ajanut Ouluun. Kun vanhempi tytöistä oli vauva, ajettiin kesälomareissulle Kustaviin ja Uuteenkaupunkiin. Siinä autossa ei ollut turvavöitä, mutta sidottiin turvaistuin liinoilla kiinni autoon.
KANKAANPÄÄN elämä pyörii autojen ja autoilun parissa niin työ- kuin vapaa-aikanakin. Hän piti omaa kolarikorjaamoa 25 vuoden ajan, kunnes seitsemän vuotta sitten eteen tuli pieni suunnan vaihdos.
– Loukkasin ranteeni onnettomuudessa ja se jouduttiin luuduttamaan. Ei tällä kädellä enää muille tehdä autoremontteja.
Uudelleen koulutuksen kautta hän päätyi liikenneopettajaksi. Kolmen vuoden jälkeen hän jatkoi ajokokeen vastaanottajaksi ja on toiminut niin sanottuna inssinä viimeiset 2,5 vuotta.
– Otan Ajovarmalla ajokokeita vastaan eli ajatan inssiajot. Eihän meitä aina hyviksi miehiksi kehuta, hän naurahtaa, kun häneltä kysyy työstään.
Harrasteautoilu ei ole kaahailua eikä kaahailuun ole tarvetta enää viittäkymppiä lähestyvällä Kankaanpäällä muutenkaan.
– Työlupa lähtisi, jos ylinopeudesta jäisi kiinni, hän huomauttaa ja sanoo takavuosina ajaneen toki kiihdytysautoja. Vieläkin kisoissa tulee käytyä, mutta katsojana.
– Harmi, että viime kesänä ne peruttiin, saa nähdä miten käy tänä vuonna. Olemme koko perhe olleet aina katsomassa.
HARRASTEAUTOILU on nautiskeluajoa. Omin käsin kasattu ja rassattu auto ansaitsee arvokkaan kohtelun tienpäälläkin. Keväisin nämä autot kaivetaan naftaliinista ja niitä on nytkin alkanut näkyä liikenteessä. Viimeistään vappuajelulle on päästävä.
– Kurikassa on yllättävän paljon autoharrastajia. Myös naisissa on sellaisia, jotka rassaavat autonmoottoreita.
Harrastukset maksavat aina, autoharrastus helposti enemmän kuin moni muu. Kankaanpäälle se tuntuu olevan elämäntapa, jossa koko perhe on jollakin tapaa hengessä mukana. Amazon on 10-vuotiaan tyttären nimissä ja tämä jo odottaa puikkoihin pääsyä. Vaimokaan ei naputa rahanmenosta tai ajankulusta autojen parissa.
– Se on niin tottunut. Ja kun pitää huolen, ettei hänen rahoihinsa koske, ei tule sanomista. Tähän Fordiin en ole laittanut kuin 500 euroa, kaikki muu on omalta tontilta, Kankaanpää huomauttaa ja lisää, että kyllähän ainakin yhden kelomökin verran on autoihin palanut.
– Mutta en minä ole mökki-ihmisiä. Jos haluan mökille, vuokraan, mutta että oma. Ei kiitos.
PALATAANPA vielä Oldsmobileen, siihen, mistä kaikki sai oikein alkunsa. Siihen viiteen vuoteen ja 18 000 markkaan.
– Silloinen työkaveri toi Amerikasta autonraadon ja sanoi, että myy sen, jos saan rakennettua. Elettiin vuotta 1989. Lyötiin kättä päälle. Mätähän se auto oli, mutta.
Hinta oli aika kova 18-vuotiaalle Kankaanpäälle. Hän työskenteli tuolloin 32 markan tuntipalkalla eikä säästöjä tietenkään vielä ollut.
– Pyysin ensin isältä, mutta hän vain totesi, että pankki sellaisia summia lainaa. Ei siinä auttanut muu kuin mennä pankinjohtajan puheille.
Laina-ajaksi sovittiin viisi vuotta, että lyhennykset eivät kävisi liian suureksi taakaksi. Pankinjohtajalla oli tosin oma näkemyksensä.
– Hän sanoi, ettei siitä autosta ole mitään jäljellä viiden vuoden päästä. Mutta hän oli väärässä. Olisiko ollut 15–20 vuotta myöhemmin olin liikkeellä tällä Oldsmobilella ja pankinjohtaja tuli vastaan pankin edustalla. Sanoin, että muistatko, kun et olisi lainannut viideksi vuodeksi. Auto on yhä ajokuntoinen, Kankaanpää nauraa.
Kotimarkilla olevat autot ovat jollakin tapaa työn alla, talvisäilössä odottavat ajokuntoiset. Myös Oldsmobile.
– Kunhan tässä nyt päästään niitä laittamaan tienpäälle, niin kesä voi tulla. Ei näitä autoja lasikaapissa pidetä.
Kankaanpää sanoo, ettei autoharrastus ole hänelle mikään viidenkympin villitys, vaan koko elämän villitys.
– Piisaakohan tätä hullutusta hautaan asti.
Teksti: Katja Rantatulkkila
Kuvat: Mika Mäki-Mantila
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
KURIKKA Viisi vuotta ja 18 000 markkaa. Sen se aikanaan vaati, yhä käy ja kukkuu. Nimittäin Jarkko Kankaanpään omistama Oldsmobile vuosimallia 1962 – hänen ensimmäinen virallinen harrasteautonsa. Nyt niitä on reippaassa 30 vuodessa kertynyt kymmenkunta.
– Käyttökikottimit mukaan laskettuna nimissä on 17 autoa, mies laskeskelee.
Mies haksahti autoihin ja autoiluun varsin varhain. Ensimmäinen ”oma auto” oli vuoden 1967 Volkswagen Kupla.
– Sain sen kahdeksanvuotiaana peltoautoksi, Kankaanpää sanoo ja tähyilee tontillaan ympäristöön. Hän on kasvanut tällä samalla tontilla, kuten isänsäkin. Ja pellot, joilla hän on Kuplallaan viilannut ajotaitojaan, kylpevät nyt kevätauringon kilossa.
Isän kotitalon hirret ovat yhä paikallaan ja vierellä viettävät kevätpäivän iltaa Ford 100 F -lava-auto, Volvo Amazon ja Opel Commodore. Opel on omistajansa mukaan harvinaisuus, mutta Ford vetää nyt pisimmän korren tästä porukasta. Siinä meinaa hävitä jo Amazonin kirkkaan punainen kylki Fordin ruosteisen näköiselle pinnalle. Mitä ihmettä, oikeasti ruosteessa?
– Kyllä tämä on ihan tarkoituksella tällaiseksi muutettu. Halusin sen vanhan näköiseksi. Olen ollut automaalarina ja kaikki kuitenkin etsisivät vain vikoja, näin on helpompi, mies naurahtaa.
Hän sanoo käyttävänsä autojensa laittamiseen niitä tarvikkeita ja varaosia, mitä käytettynä löytyy. Netti on tänä päivänä hyvä apuväline, enää ei tarvitse katalogeja selailla, kuten ennen. Korona toki nyt on hidastanut osien maahantuontia.
– Tässä Fordissa vain lokasuojat ovat ostokkaat, Kankaanpää selvittää.
– Vuonna 2012 tein pikkuserkkujen kanssa pikkutripin Amerikkaan. Kierrettiin neljän osavaltion alueella alkuperäisiä osia ja autoja kattelemassa. Sitten tultiin Suomeen odottamaan laivaa, että se tuo kontit tänne.
FOORTTI tuli taloon ”joissakin kaupoissa”. Vuosimalli on 1959 ja se on kuin kopio Autot-elokuvan Martista – se ei vaan puhu, ainakaan vielä. Konepeltiä koristaa Kurikan paljon kaivattu vanha vaakuna, omistaja lienee sen kova kannattaja. Kotoperäistä ovat myös ovien teippaukset, Ruskealan marmoritehdas on kurikkalaista historiaa.
– Löysin jostakin vanhan kalkkisäkin, jossa oli tuo pyöreä merkki Ruskealan Marmori Oy. Maiserissa teetin sitten tarrat autoon, Kankaanpää nauraa.
Foortti on vielä hieman kesken, mutta juhannuksena kuulemma sillä jo ajellaan. Moottoritila on valtava ja konehuone yhtä järeän oloinen kuin koko auto.
– Tämä on V8-dieselkoneella, mekaanisesti ahdettuna. Alun perin se oli suoralla kuutosella, kuulija saa asiantuntevan selvityksen.
– Polttoainetta kuluu noin 23 litraa satasella, mutta eihän tällä ajeta samalla tavalla kuin käyttöautoilla, Kankaanpää huomauttaa ja lisää, että kesäaikaan hän toki pyrkii ajamaan harrasteautoillaan kaikki mahdolliset ajot.
– Pisimmän matkan olen harrasteautolla ajanut Ouluun. Kun vanhempi tytöistä oli vauva, ajettiin kesälomareissulle Kustaviin ja Uuteenkaupunkiin. Siinä autossa ei ollut turvavöitä, mutta sidottiin turvaistuin liinoilla kiinni autoon.
KANKAANPÄÄN elämä pyörii autojen ja autoilun parissa niin työ- kuin vapaa-aikanakin. Hän piti omaa kolarikorjaamoa 25 vuoden ajan, kunnes seitsemän vuotta sitten eteen tuli pieni suunnan vaihdos.
– Loukkasin ranteeni onnettomuudessa ja se jouduttiin luuduttamaan. Ei tällä kädellä enää muille tehdä autoremontteja.
Uudelleen koulutuksen kautta hän päätyi liikenneopettajaksi. Kolmen vuoden jälkeen hän jatkoi ajokokeen vastaanottajaksi ja on toiminut niin sanottuna inssinä viimeiset 2,5 vuotta.
– Otan Ajovarmalla ajokokeita vastaan eli ajatan inssiajot. Eihän meitä aina hyviksi miehiksi kehuta, hän naurahtaa, kun häneltä kysyy työstään.
Harrasteautoilu ei ole kaahailua eikä kaahailuun ole tarvetta enää viittäkymppiä lähestyvällä Kankaanpäällä muutenkaan.
– Työlupa lähtisi, jos ylinopeudesta jäisi kiinni, hän huomauttaa ja sanoo takavuosina ajaneen toki kiihdytysautoja. Vieläkin kisoissa tulee käytyä, mutta katsojana.
– Harmi, että viime kesänä ne peruttiin, saa nähdä miten käy tänä vuonna. Olemme koko perhe olleet aina katsomassa.
HARRASTEAUTOILU on nautiskeluajoa. Omin käsin kasattu ja rassattu auto ansaitsee arvokkaan kohtelun tienpäälläkin. Keväisin nämä autot kaivetaan naftaliinista ja niitä on nytkin alkanut näkyä liikenteessä. Viimeistään vappuajelulle on päästävä.
– Kurikassa on yllättävän paljon autoharrastajia. Myös naisissa on sellaisia, jotka rassaavat autonmoottoreita.
Harrastukset maksavat aina, autoharrastus helposti enemmän kuin moni muu. Kankaanpäälle se tuntuu olevan elämäntapa, jossa koko perhe on jollakin tapaa hengessä mukana. Amazon on 10-vuotiaan tyttären nimissä ja tämä jo odottaa puikkoihin pääsyä. Vaimokaan ei naputa rahanmenosta tai ajankulusta autojen parissa.
– Se on niin tottunut. Ja kun pitää huolen, ettei hänen rahoihinsa koske, ei tule sanomista. Tähän Fordiin en ole laittanut kuin 500 euroa, kaikki muu on omalta tontilta, Kankaanpää huomauttaa ja lisää, että kyllähän ainakin yhden kelomökin verran on autoihin palanut.
– Mutta en minä ole mökki-ihmisiä. Jos haluan mökille, vuokraan, mutta että oma. Ei kiitos.
PALATAANPA vielä Oldsmobileen, siihen, mistä kaikki sai oikein alkunsa. Siihen viiteen vuoteen ja 18 000 markkaan.
– Silloinen työkaveri toi Amerikasta autonraadon ja sanoi, että myy sen, jos saan rakennettua. Elettiin vuotta 1989. Lyötiin kättä päälle. Mätähän se auto oli, mutta.
Hinta oli aika kova 18-vuotiaalle Kankaanpäälle. Hän työskenteli tuolloin 32 markan tuntipalkalla eikä säästöjä tietenkään vielä ollut.
– Pyysin ensin isältä, mutta hän vain totesi, että pankki sellaisia summia lainaa. Ei siinä auttanut muu kuin mennä pankinjohtajan puheille.
Laina-ajaksi sovittiin viisi vuotta, että lyhennykset eivät kävisi liian suureksi taakaksi. Pankinjohtajalla oli tosin oma näkemyksensä.
– Hän sanoi, ettei siitä autosta ole mitään jäljellä viiden vuoden päästä. Mutta hän oli väärässä. Olisiko ollut 15–20 vuotta myöhemmin olin liikkeellä tällä Oldsmobilella ja pankinjohtaja tuli vastaan pankin edustalla. Sanoin, että muistatko, kun et olisi lainannut viideksi vuodeksi. Auto on yhä ajokuntoinen, Kankaanpää nauraa.
Kotimarkilla olevat autot ovat jollakin tapaa työn alla, talvisäilössä odottavat ajokuntoiset. Myös Oldsmobile.
– Kunhan tässä nyt päästään niitä laittamaan tienpäälle, niin kesä voi tulla. Ei näitä autoja lasikaapissa pidetä.
Kankaanpää sanoo, ettei autoharrastus ole hänelle mikään viidenkympin villitys, vaan koko elämän villitys.
– Piisaakohan tätä hullutusta hautaan asti.
Teksti: Katja Rantatulkkila
Kuvat: Mika Mäki-Mantila
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide