A-
A+
Jenni Koivisto jäi yksin kolmen lapsen kanssa, kun puoliso Jukka kuoli yllättäen noin 3,5 vuotta sitten.
Katja Rantatulkkila
Äiti on ihana. Äiti on kiva. Näin kehuvat Aapo, 6, ja Arttu, 10, äitiään Jenni Koivistoa. Jopa niin, että äitiä miltei hirvittää. Iida, 14, hymyilee ja kiteyttää velipoikiensa mielipiteen.
– Maailman paras äiti, hän sanoo eikä selityksiä tarvita.
Kysymykseen, eikö äiti koskaan huuda, pojat hieman kiemurtelevat – kehtaako sanoa.
– No, joskus äiti käskee laittamaan puhelimet pois, he lopulta myöntävät, mutta huomauttavat myös, ettei äiti paljoa huuda.
– Äiti nauraa vitseille ja koulujutuille. Ja kirjoittaa sellaisia tekstiviestejä, niin kuin sanoisi sen ääneen, ilman välimerkkejä, Iida lisää.
Jenni Koivisto ei voi pidätellä nauruaan, onhan se hämmentävää kuulla lasten rehellinen mielipide, millaisena äitinä lapset hänet näkevät ja kokevat. Kaikesta näkyy kuitenkin, että komppania on hitsautunut tiukasti yhteen.
– Paras palkinto äitinä on se, että on saanut kasvatettua lapset selväpäisiksi ja tavallisiksi ihmisiksi. Kun Aapo täytti kuusi vuotta, ajattelin, että nyt on pikkulapsivaihe ohitettu ja mennään vaan eteenpäin, Koivisto arvioi.
Aina päivät eivät ole olleet näin aurinkoisia ja iloisia kuin tämän äitienpäivän kynnyksellä. Elokuussa tulee täyteen neljä vuotta siitä, kun lasten isä ja Jennin puoliso Jukka menehtyi yllättäen sairauskohtaukseen. Hän oli tulossa pyörällä kotiin, kun pahin tapahtui.
Jenni ja Jukka olivat avioituneet Iidan ristiäisissä vuonna 2010, Jenni oli tullut äidiksi 26-vuotiaana. Myöhemmin perhe oli kasvanut kahdella pojalla.
Jukan kuoleman myötä perheen elämä muuttui kertaheitolla. Jenniltä lähti viereltä puoliso, paras ystävä, tuki ja turva, ja lapsilta isä.
– Ensimmäinen vuosi oli selviytymistä päivästä toiseen, että lapsilla on vaatteet päällä ja ruokaa, ja saan ne kouluun. Kaipasin valtavasti aikuisen seuraa ja tunsin jääneeni ihan yksin, Koivisto muistelee.
Nuorin lapsista oli vain kaksivuotias ja pikkulapsiarki oli kiireistä. Koivisto sai kuitenkin apua läheisiltään, omilta vanhemmiltaan ja siskoiltaan sekä Jukan äidiltä ja tämän puolisolta ja veljeltä.
– En pystynyt olemaan yksin kotona ja tarvitsin juttukaveria. Koko ajan piti olla tekemistä.
Hän myöntää tunteneensa hieman katkeruuttakin siitä, että jäi yhtäkkiä yksin monen lapsen kanssa.
– Olimme yhdessä halunneet lapset ja kun lapsikatras oli valmis, tuntui epäreilulta ja vähän pelottavaltakin jäädä yksin sen kanssa.
Oman surunsa lisäksi Koivistolla oli kannettavanaan myös lasten suru.
– Murehdin poikien surua. He eivät osanneet samalla tavalla sanoittaa suruaan kuin isosiskonsa. Me Iidan kanssa kipuiltiin ehkä enemmän. Koin, että pojat eivät osanneet samalla tavalla näyttää tunteitaan.
Nyt suru on helpottanut, tai muuttanut muotoaan. Näin Koivisto ainakin miettii hiljaa ja katsoo lapsiaan ympärillään.
– Ikävä on ja pysyy, hän toteaa ja lisää, että isästä puhutaan, kun siltä tuntuu.
– Ei nyt enää joka päivä, mutta ei se mikään kielletty puheenaihe ole. Jukan kuva on lasten kuvien kanssa tuolla hyllyllä, hän osoittaa valokuvia seinustalla.
Vaikka läheiset ja ystävät olivat turvana ja tukena, Koivisto sai myös toisenlaista keskusteluapua. Siitä hän on erityisen kiitollinen.
– Perhetyöntekijä tuli kotiin juttelemaan kanssani säännöllisesti, ihan pyytämättä. Olisin saanut myös kodinhoitoapua, mutta koin, etten tarvitse. Sainhan apua läheisiltäni. Mutta se keskusteluapu oli tosi tärkeää. Hän tuli tänne istumaan ja juttelemaan kanssani.
– Joskus sanoin, että kuinka hän ehtii täällä vain istuskella, kun on varmaan oikeitakin ongelmia. Se oli JIK:n ennaltaehkäisevää apua, kun ei ole vielä isoa hätää, niin autetaan.
Koivisto liittyi myös Facebookissa Nuorten leskien ryhmään, josta löytyi myös oma tukihenkilö.
– Soittelimme noin kerran viikossa ja juttelu vertaishenkilön kanssa oli tärkeää. Luin myös kaikki eteeni tulleet leskitarinat netistä.
Vähitellen keskustelutarve väheni ja elämä alkoi viedä mukanaan. Lapset ovat kasvaneet vajaassa neljässä vuodessa isoiksi ja yhdessä tekeminen on tullut osaksi perheen arkea.
– Poikien kanssa käydään uimassa ja Iidan kanssa on sitten omat jutut. Porukalla käydään kaupassa ja joskus syömässä. Sellaista tavallista elämää vaan, perhepäivähoitajana työskentelevä Koivisto sanoo.
Nykyinen kumppani asuu Kauhavalla, mutta on sujahtanut perhearkeen. Lasten ja läheisten hyväksyntä on tärkeää ja Koivisto on kokenut, että näin elämän on nyt kuulunut mennä.
– Välillä tietenkin tuntuu yhä kurjalta, kun perhe-elämä keskeytyi liian aikaisin. Toisaalta eipä tälle elämälle ole vaihtoehtoja, ja lapset ovat nyt tässä tärkeimpiä.
Tuiskulassa kasvanut Koivisto kokee, että Kurikka on hyvä ja turvallinen paikkakunta kasvattaa lapset.
– Olen kiitollinen, että heistä on kasvanut ihan tavallisia lapsia ja kaikki on oikeastaan ihan hyvin.
Äitienpäivää vietetään perinteisin menoin, ehkä lapset tekevät kortit ja syödään kaakkuakin. Äidinäiti asuu ihan naapurissa ja Jukankin äitiin on hyvät välit, että tervehdyskäyntejä on tiedossa.
– Ei meillä mitään tämän erikoisempaa, Jenni Koivisto naurahtaa.
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Jenni Koivisto jäi yksin kolmen lapsen kanssa, kun puoliso Jukka kuoli yllättäen noin 3,5 vuotta sitten.
Katja Rantatulkkila
Äiti on ihana. Äiti on kiva. Näin kehuvat Aapo, 6, ja Arttu, 10, äitiään Jenni Koivistoa. Jopa niin, että äitiä miltei hirvittää. Iida, 14, hymyilee ja kiteyttää velipoikiensa mielipiteen.
– Maailman paras äiti, hän sanoo eikä selityksiä tarvita.
Kysymykseen, eikö äiti koskaan huuda, pojat hieman kiemurtelevat – kehtaako sanoa.
– No, joskus äiti käskee laittamaan puhelimet pois, he lopulta myöntävät, mutta huomauttavat myös, ettei äiti paljoa huuda.
– Äiti nauraa vitseille ja koulujutuille. Ja kirjoittaa sellaisia tekstiviestejä, niin kuin sanoisi sen ääneen, ilman välimerkkejä, Iida lisää.
Jenni Koivisto ei voi pidätellä nauruaan, onhan se hämmentävää kuulla lasten rehellinen mielipide, millaisena äitinä lapset hänet näkevät ja kokevat. Kaikesta näkyy kuitenkin, että komppania on hitsautunut tiukasti yhteen.
– Paras palkinto äitinä on se, että on saanut kasvatettua lapset selväpäisiksi ja tavallisiksi ihmisiksi. Kun Aapo täytti kuusi vuotta, ajattelin, että nyt on pikkulapsivaihe ohitettu ja mennään vaan eteenpäin, Koivisto arvioi.
Aina päivät eivät ole olleet näin aurinkoisia ja iloisia kuin tämän äitienpäivän kynnyksellä. Elokuussa tulee täyteen neljä vuotta siitä, kun lasten isä ja Jennin puoliso Jukka menehtyi yllättäen sairauskohtaukseen. Hän oli tulossa pyörällä kotiin, kun pahin tapahtui.
Jenni ja Jukka olivat avioituneet Iidan ristiäisissä vuonna 2010, Jenni oli tullut äidiksi 26-vuotiaana. Myöhemmin perhe oli kasvanut kahdella pojalla.
Jukan kuoleman myötä perheen elämä muuttui kertaheitolla. Jenniltä lähti viereltä puoliso, paras ystävä, tuki ja turva, ja lapsilta isä.
– Ensimmäinen vuosi oli selviytymistä päivästä toiseen, että lapsilla on vaatteet päällä ja ruokaa, ja saan ne kouluun. Kaipasin valtavasti aikuisen seuraa ja tunsin jääneeni ihan yksin, Koivisto muistelee.
Nuorin lapsista oli vain kaksivuotias ja pikkulapsiarki oli kiireistä. Koivisto sai kuitenkin apua läheisiltään, omilta vanhemmiltaan ja siskoiltaan sekä Jukan äidiltä ja tämän puolisolta ja veljeltä.
– En pystynyt olemaan yksin kotona ja tarvitsin juttukaveria. Koko ajan piti olla tekemistä.
Hän myöntää tunteneensa hieman katkeruuttakin siitä, että jäi yhtäkkiä yksin monen lapsen kanssa.
– Olimme yhdessä halunneet lapset ja kun lapsikatras oli valmis, tuntui epäreilulta ja vähän pelottavaltakin jäädä yksin sen kanssa.
Oman surunsa lisäksi Koivistolla oli kannettavanaan myös lasten suru.
– Murehdin poikien surua. He eivät osanneet samalla tavalla sanoittaa suruaan kuin isosiskonsa. Me Iidan kanssa kipuiltiin ehkä enemmän. Koin, että pojat eivät osanneet samalla tavalla näyttää tunteitaan.
Nyt suru on helpottanut, tai muuttanut muotoaan. Näin Koivisto ainakin miettii hiljaa ja katsoo lapsiaan ympärillään.
– Ikävä on ja pysyy, hän toteaa ja lisää, että isästä puhutaan, kun siltä tuntuu.
– Ei nyt enää joka päivä, mutta ei se mikään kielletty puheenaihe ole. Jukan kuva on lasten kuvien kanssa tuolla hyllyllä, hän osoittaa valokuvia seinustalla.
Vaikka läheiset ja ystävät olivat turvana ja tukena, Koivisto sai myös toisenlaista keskusteluapua. Siitä hän on erityisen kiitollinen.
– Perhetyöntekijä tuli kotiin juttelemaan kanssani säännöllisesti, ihan pyytämättä. Olisin saanut myös kodinhoitoapua, mutta koin, etten tarvitse. Sainhan apua läheisiltäni. Mutta se keskusteluapu oli tosi tärkeää. Hän tuli tänne istumaan ja juttelemaan kanssani.
– Joskus sanoin, että kuinka hän ehtii täällä vain istuskella, kun on varmaan oikeitakin ongelmia. Se oli JIK:n ennaltaehkäisevää apua, kun ei ole vielä isoa hätää, niin autetaan.
Koivisto liittyi myös Facebookissa Nuorten leskien ryhmään, josta löytyi myös oma tukihenkilö.
– Soittelimme noin kerran viikossa ja juttelu vertaishenkilön kanssa oli tärkeää. Luin myös kaikki eteeni tulleet leskitarinat netistä.
Vähitellen keskustelutarve väheni ja elämä alkoi viedä mukanaan. Lapset ovat kasvaneet vajaassa neljässä vuodessa isoiksi ja yhdessä tekeminen on tullut osaksi perheen arkea.
– Poikien kanssa käydään uimassa ja Iidan kanssa on sitten omat jutut. Porukalla käydään kaupassa ja joskus syömässä. Sellaista tavallista elämää vaan, perhepäivähoitajana työskentelevä Koivisto sanoo.
Nykyinen kumppani asuu Kauhavalla, mutta on sujahtanut perhearkeen. Lasten ja läheisten hyväksyntä on tärkeää ja Koivisto on kokenut, että näin elämän on nyt kuulunut mennä.
– Välillä tietenkin tuntuu yhä kurjalta, kun perhe-elämä keskeytyi liian aikaisin. Toisaalta eipä tälle elämälle ole vaihtoehtoja, ja lapset ovat nyt tässä tärkeimpiä.
Tuiskulassa kasvanut Koivisto kokee, että Kurikka on hyvä ja turvallinen paikkakunta kasvattaa lapset.
– Olen kiitollinen, että heistä on kasvanut ihan tavallisia lapsia ja kaikki on oikeastaan ihan hyvin.
Äitienpäivää vietetään perinteisin menoin, ehkä lapset tekevät kortit ja syödään kaakkuakin. Äidinäiti asuu ihan naapurissa ja Jukankin äitiin on hyvät välit, että tervehdyskäyntejä on tiedossa.
– Ei meillä mitään tämän erikoisempaa, Jenni Koivisto naurahtaa.
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Jenni Koivisto jäi yksin kolmen lapsen kanssa, kun puoliso Jukka kuoli yllättäen noin 3,5 vuotta sitten.
Katja Rantatulkkila
Äiti on ihana. Äiti on kiva. Näin kehuvat Aapo, 6, ja Arttu, 10, äitiään Jenni Koivistoa. Jopa niin, että äitiä miltei hirvittää. Iida, 14, hymyilee ja kiteyttää velipoikiensa mielipiteen.
– Maailman paras äiti, hän sanoo eikä selityksiä tarvita.
Kysymykseen, eikö äiti koskaan huuda, pojat hieman kiemurtelevat – kehtaako sanoa.
– No, joskus äiti käskee laittamaan puhelimet pois, he lopulta myöntävät, mutta huomauttavat myös, ettei äiti paljoa huuda.
– Äiti nauraa vitseille ja koulujutuille. Ja kirjoittaa sellaisia tekstiviestejä, niin kuin sanoisi sen ääneen, ilman välimerkkejä, Iida lisää.
Jenni Koivisto ei voi pidätellä nauruaan, onhan se hämmentävää kuulla lasten rehellinen mielipide, millaisena äitinä lapset hänet näkevät ja kokevat. Kaikesta näkyy kuitenkin, että komppania on hitsautunut tiukasti yhteen.
– Paras palkinto äitinä on se, että on saanut kasvatettua lapset selväpäisiksi ja tavallisiksi ihmisiksi. Kun Aapo täytti kuusi vuotta, ajattelin, että nyt on pikkulapsivaihe ohitettu ja mennään vaan eteenpäin, Koivisto arvioi.
Aina päivät eivät ole olleet näin aurinkoisia ja iloisia kuin tämän äitienpäivän kynnyksellä. Elokuussa tulee täyteen neljä vuotta siitä, kun lasten isä ja Jennin puoliso Jukka menehtyi yllättäen sairauskohtaukseen. Hän oli tulossa pyörällä kotiin, kun pahin tapahtui.
Jenni ja Jukka olivat avioituneet Iidan ristiäisissä vuonna 2010, Jenni oli tullut äidiksi 26-vuotiaana. Myöhemmin perhe oli kasvanut kahdella pojalla.
Jukan kuoleman myötä perheen elämä muuttui kertaheitolla. Jenniltä lähti viereltä puoliso, paras ystävä, tuki ja turva, ja lapsilta isä.
– Ensimmäinen vuosi oli selviytymistä päivästä toiseen, että lapsilla on vaatteet päällä ja ruokaa, ja saan ne kouluun. Kaipasin valtavasti aikuisen seuraa ja tunsin jääneeni ihan yksin, Koivisto muistelee.
Nuorin lapsista oli vain kaksivuotias ja pikkulapsiarki oli kiireistä. Koivisto sai kuitenkin apua läheisiltään, omilta vanhemmiltaan ja siskoiltaan sekä Jukan äidiltä ja tämän puolisolta ja veljeltä.
– En pystynyt olemaan yksin kotona ja tarvitsin juttukaveria. Koko ajan piti olla tekemistä.
Hän myöntää tunteneensa hieman katkeruuttakin siitä, että jäi yhtäkkiä yksin monen lapsen kanssa.
– Olimme yhdessä halunneet lapset ja kun lapsikatras oli valmis, tuntui epäreilulta ja vähän pelottavaltakin jäädä yksin sen kanssa.
Oman surunsa lisäksi Koivistolla oli kannettavanaan myös lasten suru.
– Murehdin poikien surua. He eivät osanneet samalla tavalla sanoittaa suruaan kuin isosiskonsa. Me Iidan kanssa kipuiltiin ehkä enemmän. Koin, että pojat eivät osanneet samalla tavalla näyttää tunteitaan.
Nyt suru on helpottanut, tai muuttanut muotoaan. Näin Koivisto ainakin miettii hiljaa ja katsoo lapsiaan ympärillään.
– Ikävä on ja pysyy, hän toteaa ja lisää, että isästä puhutaan, kun siltä tuntuu.
– Ei nyt enää joka päivä, mutta ei se mikään kielletty puheenaihe ole. Jukan kuva on lasten kuvien kanssa tuolla hyllyllä, hän osoittaa valokuvia seinustalla.
Vaikka läheiset ja ystävät olivat turvana ja tukena, Koivisto sai myös toisenlaista keskusteluapua. Siitä hän on erityisen kiitollinen.
– Perhetyöntekijä tuli kotiin juttelemaan kanssani säännöllisesti, ihan pyytämättä. Olisin saanut myös kodinhoitoapua, mutta koin, etten tarvitse. Sainhan apua läheisiltäni. Mutta se keskusteluapu oli tosi tärkeää. Hän tuli tänne istumaan ja juttelemaan kanssani.
– Joskus sanoin, että kuinka hän ehtii täällä vain istuskella, kun on varmaan oikeitakin ongelmia. Se oli JIK:n ennaltaehkäisevää apua, kun ei ole vielä isoa hätää, niin autetaan.
Koivisto liittyi myös Facebookissa Nuorten leskien ryhmään, josta löytyi myös oma tukihenkilö.
– Soittelimme noin kerran viikossa ja juttelu vertaishenkilön kanssa oli tärkeää. Luin myös kaikki eteeni tulleet leskitarinat netistä.
Vähitellen keskustelutarve väheni ja elämä alkoi viedä mukanaan. Lapset ovat kasvaneet vajaassa neljässä vuodessa isoiksi ja yhdessä tekeminen on tullut osaksi perheen arkea.
– Poikien kanssa käydään uimassa ja Iidan kanssa on sitten omat jutut. Porukalla käydään kaupassa ja joskus syömässä. Sellaista tavallista elämää vaan, perhepäivähoitajana työskentelevä Koivisto sanoo.
Nykyinen kumppani asuu Kauhavalla, mutta on sujahtanut perhearkeen. Lasten ja läheisten hyväksyntä on tärkeää ja Koivisto on kokenut, että näin elämän on nyt kuulunut mennä.
– Välillä tietenkin tuntuu yhä kurjalta, kun perhe-elämä keskeytyi liian aikaisin. Toisaalta eipä tälle elämälle ole vaihtoehtoja, ja lapset ovat nyt tässä tärkeimpiä.
Tuiskulassa kasvanut Koivisto kokee, että Kurikka on hyvä ja turvallinen paikkakunta kasvattaa lapset.
– Olen kiitollinen, että heistä on kasvanut ihan tavallisia lapsia ja kaikki on oikeastaan ihan hyvin.
Äitienpäivää vietetään perinteisin menoin, ehkä lapset tekevät kortit ja syödään kaakkuakin. Äidinäiti asuu ihan naapurissa ja Jukankin äitiin on hyvät välit, että tervehdyskäyntejä on tiedossa.
– Ei meillä mitään tämän erikoisempaa, Jenni Koivisto naurahtaa.
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide